Mulla on lomaviikko. Se alkoi unella, jossa lapseni olivat saaneet äidiksi edunvalvojan. Minulle tuli maistraatista kirje, etten ole enää lasteni äiti, että olen luovuttanut kaiken äitivastuun viranomaisille. Mietin, että miksi olen niin mennyt tekemään. Olin murtunut, itkin kauhuissani. Sitten muistin, miten huono äiti olen lapsilleni ja ajattelin, että varmasti tämä on heidän hyväkseen ja allekirjoitin paperit.
Seuraavana aamuna sain soiton: M-serkkuni on kuollut. Hänen äitinsä on se sama rakas täti, jonka kanssa isäni asioita hoidin isän muuttojen keskellä. Se sama täti, joka tuli satojen kilometrien päästä tapaamisiin sopimaan isäni hoidosta. Täti, joka itki rakkaan pikkuveljensä menetystä hautajaisissa.
M-serkun muistan lapsuudestani: aikuisiälläni tapasimme vain muutamia kertoja. M-serkku oli elämäniloinen, villi, hullu ja hauska. Paras muistoni hänestä liittyy kirkkaan pinkkiin kynsilakkaan, jonka sain häneltä. Oli ihana kesä, hän lakkasi pienet tytönkynteni käydessään. Hän antoi lakkapullon minulle, kun niin riemastun ihanista kynsistäni.
Näin M:n viimeksi isäni hautajaisissa. Nuoruus ja kauneus olivat kuihtuneet pois. Päällä oli kaapuja, nilkoissa pinkeät jänteet. M sairasti anoreksiaa. M kuoli anoreksiaan.
Samaa mielen tahtoa, kuin isälläni? Vai samaa heikkoutta?
Miksi M:llä ei voinut olla edunvalvojaa ruokailussa?
Koska olen vastuussa kaikesta, välitön ajatukseni oli, että miksi minä en puuttunut. Miksi minä en sanonut ja auttanut. Yhdet yöunet. Toiset ja kolmannet yöunet M:n läheisten miettimisessä. Tyttären.
Soitin surun murtamalle tädilleni. Hän pahoitteli, ettei ollut kiittänyt lähettämistämme kukista.
Boom. Mä en tuu ikinä olemaan pahoillani tollasesta. Mä oon niin hiivatin nuuka, mä en todellakaan anna omastani. Esim. joulu on saamisen, ei antamisen juhla. Mä en antaisi kynsilakkaani. Mä valvon etuni tarkkaan. Ja mun asiat on tärkeemmät kuin toisten. Mä. Minä. Mun edut. Boom.
perjantai 21. lokakuuta 2016
perjantai 16. syyskuuta 2016
Isä ei olekaan kuollut
Reagoin stressiin herkästi unilla. Viimeiset yöt olen nähnyt painajaisia. Hissi liiskaa kattoon, herään veren tai epämääristen paikkojen keskeltä, isä ei olekaan kuollut. Viime yönä tuttu sairaanhoitaja oli jättänyt viestin, että isäni onkin siirretty toiselle osastolle jo joulukuussa 2012, voisin käydä siellä häntä tapaamassa. Huusin, että eikä, kyllä on kuollut kesäkuussa 2015! On varmasti!! Varmasti kuollut!
keskiviikko 15. kesäkuuta 2016
Raha ja tunteet
Ah miten hyvä fiilis. Sain vihdoinkin kirjoitettua isän teleoperaattorille ja tarjottua 72 senttiä riihikuivaa rahaa. Sen verran olisi operaattorille menossa jaettuna suhteessa velkojalle jääneen velan määrään. Toinen velkoja, joka olisi saanut ~20e kieltäytyi tekemästä laskua, koska laskutuskulutkin olisivat suuremmat. Ihan ei siis ole motivoinut kirjoittaa tätä viestiä operaattorille.
Tuttuun tapaan kireä tunnelma nousi pintaan heti, kun aloin viestiä kirjoittaa. En sietänyt toisten läsnäoloa lainkaan. On vaikea ymmärtää, miten helpolla paskafiilikset nousevat pintaan. On vaikea ymmärtää, miten niitä paljon isompia olen sietänyt edelliskesinä. Nyt vähän käsitän, että mistä tätä kumpuaa, mutta tolkulla toimiminen on silti haastavaa.
No, nyt siis odottelemaan vastausta. Kaksi suurinta velkojaa varmaan haluavatkin laskuttaa. Toivon.
Tuttuun tapaan kireä tunnelma nousi pintaan heti, kun aloin viestiä kirjoittaa. En sietänyt toisten läsnäoloa lainkaan. On vaikea ymmärtää, miten helpolla paskafiilikset nousevat pintaan. On vaikea ymmärtää, miten niitä paljon isompia olen sietänyt edelliskesinä. Nyt vähän käsitän, että mistä tätä kumpuaa, mutta tolkulla toimiminen on silti haastavaa.
No, nyt siis odottelemaan vastausta. Kaksi suurinta velkojaa varmaan haluavatkin laskuttaa. Toivon.
torstai 21. huhtikuuta 2016
Palautus viime kesän fiiliksiin
Vaihtoehdot:
1) Raha kuluu kohtuullisiin hautajaiskuluihin esim. kuolinilmoitukseen. Onhan neliväri-ilmoitus valtakunnan suurimman lehden etusivulla kohtuullinen?
2) Avataan perunkirjoitus ja jaetaan rahat velkojille.
3) Avataan perunkirjoitus, velkojat eivät ole kiinnostuneita velkomisesta (merkitty luottotappioihin) ja rahat jäävät kuolinpesän osakkaille.
Soitin tietysti heti perunkirjoittajalle. Ahaa, hän onkin lomalla toukokuuhun saakka. Soitin heti isäni kuolinpesän pankkiin. Ahaa, he eivät osanneet auttaa. Soitin oikeusaputoimistoon. Ahaa, soittoaikoja jaetaan ehkä ensi viikolla. I'm beyond help.
Haluaisin tietää, miten velkojien velkomistahto selvitetään, todennäköisesti kirjallisesti? Kuinka paljon maksaa lisäys perunkirjoitukseen? Voisiko samalla tehdä sen lisäyksen, että kuolinpesän hoitajalle voidaan maksaa matkakuluja.
Itkuksihan tämä tietysti meni. Miten en saatana osannut hoitaa tätä aiemmin? Miksi perunkirjoittaja ei? Miksi vaan ollaan tässä? Olin ehtinyt jotenkin saada itseni uskomaan, että maailma ei voi olla niin epis, että tulee satoja euroja, että pakko tulla vain muutama kymppi palautusta. Olin jo vähän miettinyt, että millaisen kuolinilmoituksen sillä rahalla saisi.
Pelkään siis, että unet menevät, kun joudun taas vain odottelemaan, enkä pysty toimimaan. Haluaisi selvittää kaiken heti.
Tuntui kyllä ihan hullulta tänään soitella eri paikkoihin, kuunnella vastaajia ja kuunnella että "en osaa auttaa". Tiesittekö, että kaiken tän paskan lisäksi mun isä on kuollut?
maanantai 1. helmikuuta 2016
Kyttyrä
Ja sitten tulee kirjekuori Kelalta, eläkettä on maksettu ja verotusta varten tietoa. Olihan se kuori tietysti käynyt ensin edunvalvojalla. Veropäätöksen sain joulun alla soittamalla erikseen, ei sitä muutoin tullut. Ehkä sekin meni edunvalvojalle. Nämä rikat katkaisevat kamelin selkää.
Samana päivänä soi puhelin, lankanumero ja oman läänin alulla: joku virasto. Soitan takaisin, kun en ehdi vastata heti. Pankista päivää!
"Perunkirjoitus on tehty jossain muualla. Voisitteko toimittaa perunkirjan. Katsoisin, että onko tämä matkalasku nimetty siinä. Emme voi muuten hyväksyä tätä laskua maksettavaksi perikunnan tililtä."
No eihän siinä vittu tietenkään sellaista kohtaa ole, ei sellaista laskua pitänyt tulla! Saatana sitä kuumaa päivää, kesän ainoaa, etteivät sukulaiset jaksaneet tulla hautajaiskahveille. Olisi se raha kulunut siinä. En aio lähettää perunkirjaa. Keväällä on joka tapauksessa tulossa tieto jouluna maksettavista veronpalautuksista.
Joka kerta, kun nämä isän raha-asiat tulevat pöydälle, menen punaiseen hälytystilaan.
Miten mä olen niin saatanan tyhmä, etten saa näitä asioita hoidettua?
Miten mä tän nyt selvitän? Odotan sinne kevääseen tietysti. Sitten pitää soittaa sille perunkirjoittajalle. Kaveri vinkkasi, ettei tiliäkään saa välttämättä lopetettua, ellei sitä erikseen mainita perukirjassa.
Sitten perunkirjoitus aloitetaan uudestaan. Tai sitten kyselen niiltä velkojilta, että kiinnostaako raha. Toivottavasti ei kiinnosta. Mitenkähän sen todistan pankille? Voisinkohan mä saada edunvalvojan, joka sit hoitais nää?
Yritän miettiä mitä nää tunteet on. Avuttomuus, viha, kontrollin menetyksen pelko. Ah mä vaan haluan juoda aivoni pihalle, jäädä pois töistä, erota, hylätä lapset ja kaivautua hautaani. Mun suruni, mun kipuni, mun epäonneni. Ne on kaikki taatusti suurempia kuin sun, ja silti mun vaan pitää jaksaa. No en jaksa.
Samana päivänä soi puhelin, lankanumero ja oman läänin alulla: joku virasto. Soitan takaisin, kun en ehdi vastata heti. Pankista päivää!
"Perunkirjoitus on tehty jossain muualla. Voisitteko toimittaa perunkirjan. Katsoisin, että onko tämä matkalasku nimetty siinä. Emme voi muuten hyväksyä tätä laskua maksettavaksi perikunnan tililtä."
No eihän siinä vittu tietenkään sellaista kohtaa ole, ei sellaista laskua pitänyt tulla! Saatana sitä kuumaa päivää, kesän ainoaa, etteivät sukulaiset jaksaneet tulla hautajaiskahveille. Olisi se raha kulunut siinä. En aio lähettää perunkirjaa. Keväällä on joka tapauksessa tulossa tieto jouluna maksettavista veronpalautuksista.
Joka kerta, kun nämä isän raha-asiat tulevat pöydälle, menen punaiseen hälytystilaan.
Miten mä olen niin saatanan tyhmä, etten saa näitä asioita hoidettua?
Miten mä tän nyt selvitän? Odotan sinne kevääseen tietysti. Sitten pitää soittaa sille perunkirjoittajalle. Kaveri vinkkasi, ettei tiliäkään saa välttämättä lopetettua, ellei sitä erikseen mainita perukirjassa.
Sitten perunkirjoitus aloitetaan uudestaan. Tai sitten kyselen niiltä velkojilta, että kiinnostaako raha. Toivottavasti ei kiinnosta. Mitenkähän sen todistan pankille? Voisinkohan mä saada edunvalvojan, joka sit hoitais nää?
Yritän miettiä mitä nää tunteet on. Avuttomuus, viha, kontrollin menetyksen pelko. Ah mä vaan haluan juoda aivoni pihalle, jäädä pois töistä, erota, hylätä lapset ja kaivautua hautaani. Mun suruni, mun kipuni, mun epäonneni. Ne on kaikki taatusti suurempia kuin sun, ja silti mun vaan pitää jaksaa. No en jaksa.
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Jos ei sinua ole
Kolme varttia autuaallista vaeltelua kirpparilla. Muiden hyvien ostosten lisäksi löysin Pikku Kakkosen Tuomo Rannankarin CD:n "Tavattoman hyvätapaisia lauluja ystävyydestä" parilla eurolla. Syksyllä oli osunut vastaan parikin keikkaa, joten tätä oli etsitty, kun konsertissa ei ehditty levyä ostaa. Iines-biisi oli soinut mielissä ja ääneenkin.
Kotimatkalla oli auto täynnä pieniä tyttöjä, jumppatunnilta kotiin. Kuulin biisistä pari lainia: "Kun kääntyy viimeinen lehti ja satusi kesken jää". Kyyneleet tulvahtivat silmiin. Isän tarina jäi kesken. Se meni ensinnäkin ihan helvetin pieleen. Sadussa piti olla sellainen loppu, että lapsenlapset kipuaisivat papan polvelle kuuntelemaan satuja. Siellä papan tuvassa, vihreällä plyysisohvalla leivinuunin vieressä. Ja papan seinäkello tikittäisi ja löisi tunteja. Siunattu pimeä talvi. Itkin koko kotimatkan.
Mä haluan leikkiä aamun asti
valvoa koko yön
tanssia vielä tanssin
ett' sydän hullummin vielä lyö
tuijottaa syvälle silmiin
silmiin mun ystävää
jos ei sinua ole
en ole minäkään
jos ei sinua ole
en ole minäkään
Haluun kuulla vielä kun naurat
edes vienosti hymyile
vaikka äänesi liian on hauras
tätä laulua hyräile
jos ei sinua ole
en ole minäkään
Tänä yönä jos matkalle lähdet
rannalle yksin jään
vaikka kertoisit minkä tähden
en ymmärrä sittenkään
Mikset mukaasi minua ottaa
voi uuteenkin seikkailuun?
Mikset mukaasi nyt voi ottaa
jos matka on ikuisuus?
Kun kääntyy viimeinen lehti
ja satusi kesken jää
lamppusi sammumaan ehtii
jään vierelles lepäämään
Jos ei sinua ole
en ole minäkään
Jos ei sinua ole
en ole minäkään
Tänä yönä...
Mä haluun leikkiä aamuun asti
valvoa koko yön
Tanssia vielä tanssin
ett' sydän hullummin vielä lyö
Tuijottaa syvälle silmiin
silmiin mun ystävää
jos ei sinua ole
en ole minäkään
Jos ei sinua ole, en ole minäkään.
Tässä kappaleessa laulaa kauniilla, kauniilla äänellä Tuomo Rannankarin tytär Matilda Rannankari. Kotona kuuntelimme levyä ja pyysin omaa tytärtäni vielä pistämään tämän, niin kaunis on ääni. Kesken ruoanlaiton tajusin vasta kuunnella muutakin kuin kaunista ääntä. Sanat avautuivat, itkuhanat avautuivat.
Isä, kun sinua ei ole, minä en ole enää tytär. Ja sitä minä haluan olla. Haluan olla se vanhempaansa ihaileva ja rakastava lapsi. Haluan surra sinua, niin kuin vanhempansa menettänyt lapsi ilman vuosien vihaa pettymystä. Milloin minä näin viimeisen hymysi? Kai silloin, kun näytin pojanpoikasi kuvan kännykästä. Vaikka kertoisit lähdöstäsi, alkoholismista tuhoavana sairautena, en silti ymmärtäisi. Tuntisin silti itseni hylätyksi.
Ja niin olen surrut isäni kuolemaa. Jos ei sinua ole, en ole minäkään.
keskiviikko 13. tammikuuta 2016
Päättymättömyyttä, päättömyyttä
Sain sen kirjekuoren lopulta suljettua. Sisällä on matkalasku isäni asioiden hoitamiseen liittyen. Osoitin kirjeen pankkiin perikunnan tililtä maksettavaksi. En muista enää, kirjoitinko siihen nimeni alle. Jännitti niin. Tilille jää enää muutama kymmenen senttiä. Sitten odotellaan kevään veroehdotusta, onko jotain palautusta tulossa.
Ihan samoilla tasoilla ei synny ahdistusta kuin syksyllä. Olen myös osittain hyväksynyt ajatuksen, että tili saadaa jäädä ikuisiksi ajoiksi roikkumaan. Tai että keväällä soittelen velkojat läpi. Että isän asiat eivät koskaan tule päätökseen.
Ehkä se on tämän kaiken ydin. Tulen aina olemaan alkoholistin lähimmäinen. Nämä asiat eivät väisty minusta, vaikka oppisinkin niiden kanssa toimimaan. Välillä menen päättömäksi, vaikka yritän sitä välttää. Vaikkapa tänään, kun en kestänyt ajatusta, että pitää pelata lautapeliä lasten kanssa. Lopulta rauhotuin, pelasin. Hävisin, en suuttunut.
Traumaattiset tapahtumavuodet ovat nyt ohitse. Uutta vuotta mennään. Tavallaan jotain on kuitenkin päättynyt.
***
Edit 24.1.2016
Suljin kyllä sen viimeisen kirjekuoren. Postitin. Kolmen päivän kuluttua tajusin, ettei laskussa ollut laskuttajan nimeä tai tilinumeroa. Tai oliko siinä nyt mitään oikein. Onneksi yhdellä soitolla sain asian selvitettyä ja loisteliasta palvelua. En itkenyt virkailijan vuoksi, puhelun jälkeen itkin omiani.
Tuleeko itkuista loppua?
Ihan samoilla tasoilla ei synny ahdistusta kuin syksyllä. Olen myös osittain hyväksynyt ajatuksen, että tili saadaa jäädä ikuisiksi ajoiksi roikkumaan. Tai että keväällä soittelen velkojat läpi. Että isän asiat eivät koskaan tule päätökseen.
Ehkä se on tämän kaiken ydin. Tulen aina olemaan alkoholistin lähimmäinen. Nämä asiat eivät väisty minusta, vaikka oppisinkin niiden kanssa toimimaan. Välillä menen päättömäksi, vaikka yritän sitä välttää. Vaikkapa tänään, kun en kestänyt ajatusta, että pitää pelata lautapeliä lasten kanssa. Lopulta rauhotuin, pelasin. Hävisin, en suuttunut.
Traumaattiset tapahtumavuodet ovat nyt ohitse. Uutta vuotta mennään. Tavallaan jotain on kuitenkin päättynyt.
***
Edit 24.1.2016
Suljin kyllä sen viimeisen kirjekuoren. Postitin. Kolmen päivän kuluttua tajusin, ettei laskussa ollut laskuttajan nimeä tai tilinumeroa. Tai oliko siinä nyt mitään oikein. Onneksi yhdellä soitolla sain asian selvitettyä ja loisteliasta palvelua. En itkenyt virkailijan vuoksi, puhelun jälkeen itkin omiani.
Tuleeko itkuista loppua?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)