Tässä silkit on ja pitsit näin

Tämä seinäkello on tuleva perintöni. Aika on loppunut, ei tulevaa, ei mennyttä.

Kostodelegaation tärkein henkilö oli ympäristötoimenjohtaja. Isännöitsijän kokoamaan joukkoon kuului terveystarkastajaa ja vanhuspuolen henkilöstöä, mutta tolkun ihminen oli ytj, joka totesi isäni asunnon asumiskelvottomaksi. Koska tapaaminen oli rähinää ja huutoa, oli ytj myös vakuuttunut siitä, ettei isälläni ollut arviointikykyä oman terveytensä ylläpitämiseen. Paikalle koitettiin soittaa terveyskeskuslääkäriä, mutta kesäkandi ei ymmärtänyt miksi hänen läsnäolonsa olisi tärkeää tahdonvastaiseen hoitoon saattamisessa silloin, kun asiakas ei itse sitä (tietenkään) tahtonut, niin vuori oli siirrettävä profeetan luo. Ytj soitti paikalle poliisin ja ambulanssin ja pakkasi isäni lanssikyydillä TK:n, josta saatiin tahdonvastaisen hoidon lausunto ja matka jatkui keskussairaalaan tarkempiin tutkimuksiin.

Välipysäkkinä oli ollut suurempi TK minun asuinpaikallani, jonne lähdin isääni etsimään saatuani soiton sosiaalitoimesta. Isääni oli etsimässä myös ytj antaakseen lausunnon asumiskiellosta. Sain siis vaihtaa sanasen hänen kanssaan. En keksi mitään muuta sanaa kuvaamaan tätä miestä, kuin "karismaattinen". Hän oli vakuuttava ja määrätietoinen ja olin äärimmäisen helpottunut ja kiitollinen asioiden saamasta käänteestä. Jäin vielä istumaan TKn vastaanottoon jättääkseni yhteystietoja. Sairaanhoitaja ojensi valtavan tukun nenäliinoja ja niinpä niille tarvetta olikin purskahdettuani raivokkaaseen itkuun.

"Asumiskiellon perusteena on asunnossa olevien jätteiden ja ulosteiden aiheuttama haju-, mikrobi- ja hyönteishaitta asukkaalle ja naapureille."

Sosiaalitoimesta soiteltiin jälleen. Kämppä olisi menossa täysremonttiin. Olisin halunnut tietää heti, että mitä isälleni tehtäisiin. Minne hänet laitetaan? Mitä kaikkea tutkimuksissa löytyisi, olisiko hänestä eläjäksi enää? Palaako hän takaisin kämppäänsä vai johonkin muualle? Sain neuvoksi hakea kämpiltä henkilökohtaiset tavarat, joita isäni vielä tarvitsee. No mistä voi tietää mitä tarvitsee, jos ei tiedä minne on menossa? Olisi parasta siis hakea kaikki tarvittava.

Mitä sinä ottaisit tästä talteen? Oman kodin nurkkaan määrittelemättömäksi ajaksi? Päätin etsiä oman pappani sotilaspassin, valokuvat ja seinäkellon. Koska pari viikkoa aiemmin olin vierailuni jälkeen joutunut laittamaan kenkäni roskiin, pukeuduin nyt viisaammin: kumpparit, kumihanskat, ei roikkuvia vaatteita. Mieheni jäi ajeluttamaan onnekkaasti autoon nukahtanutta jälkikasvua. Yksin en olisi voinut lähteä, en olisi pystynyt. En olisi ollut riittävän vahva.

Naapurin kaljankantaja ja ystävä, puistokemisti, saapui paikalle. Hänelle tehtiin pesänjaosta oma keko: loput kaljat ja kahvipaketit. Hän toivoi myös saavansa pitää pirttikaluston ja kannustin häntä olemaan paikalla silloin, kun roskalava ajettaisiin pihaan. Hänestä oli sääli nähdä liki uuden (reikäisen, viitisen vuotta aiemmin käytettynä ostetun) sohvakaluston hävittäminen. Että enkö voisi millään minä niitä ottaa. Isäni hyviä tavaroita. Isäni oli myöhemmin samaa mieltä: "Turha sinne on mennä kaivelemaan, mikä on minulle tärkeää, ei ole sinulle tärkeää."  Kuten kuvasta näemme, olemme samaa mieltä.

Vaatekaapissa oli hyllyittäin vaatetta ja liinavaatetta, joista yritin päättää mukaanotettavat. Kaikkien päällä oli keltainen ihvi, myös avaamattomissa muovipakateissa olleissa liinavaatteissa. Yritin ottaa mukaan sellaista, mitä arvelin pystyväni pesemään. Kaivelin kaappeja ja laatikoita minkä pystyin, mutta suin surminkaan en halunnut kaikkeen koskea. Mummoni lipastonlaatikoissa oli pelkästään matonkutileita. Suurin isäni aarteista oli n. kolmen neliön alan vievä pahvisilppu. Ajan mittaan hän oli silpunnut kaljakeissien pahvikääreitä 1cm*1cm paloiksi ja pakannut silpun muovipusseihin. Yksi muovikassillinen oli täynnä käytettyjä tulitikkuja. Kananmunakennoja oli 1,5 metrin pino.

Vein joitakin tavaroita ulkovaraston häkkikaappiin odottamaan myöhempää jatkopuhdistusta. Juoksin varastoilta takaisin kämpille ja sain pihassa yskänkohtauksen, joka oli kääntää keuhkoni ympäri. Yskin ja oksensin keltaista limaa. Olen erityisen epäherkkä erilaisille sisäilmastoille, mutta olin löytänyt vastustajani.

Seinäkello kukoistuksensa päivinä.

Takakontti oli siis täynnä tavaraa, päällimmäisenä edesmenneen setäni paskainen kävelykeppi. Ei ollut paljoa se, mitä olin halunnut ottaa säilöön. Muutama pyykkikoneellinen oli vaatetta ja liinavaatetta. Ensimmäisen pesukierroksen jälkeen pystyin käsittelemään vaatteita ja huomasin, että ne olivat täynnä tupakanreikiä ja muutenkin risaa. Haju ei ollut lähtenyt mihinkään. Valkopesin tahranpoistoaineiden kanssa ja tuuletin kankaat alkukesän tuulissa. Pesukone haisi vietävän pahalta. Setäni kävelykeppiä pesin painepesurilla, eikä sonta meinannut silti irrota. Saappaista nousi valkoista pesuainevaahtoa ja talvisaappaiden varret menivät ryttyyn, mutta lopulta haju tuntui vain muutaman metrin päähän, ei enää vallannut koko pihaa.

Valokuvat ja paperit jätin terassille haisemaan. Alkukesä oli onneksi niin viileä, ettei terassilla olisi tullut istuskeltua muutoinkaan. Hajun vuoksi ei olisi tehnyt mielikään. Näiden tapahtumien ohella järjestelin valtakunnallisen nuorisojärjestön kesäleiriä pääjärjestäjänä. Kun roskalava saapui isäni asunnon eteen, olin vetämässä aamutapahtumaa nuorisolle. Puhelin soi, naapurin puistokemisti, vanhustyöntekijä, sossu. Enkö tosiaankaan haluaisi säästää vielä jotain isäni tavaroista? Tämäkinkö heitetään pois? Suostunko antamaan sen pirttikaluston? Onko nyt kaikki henkilökohtaiset tavarat noudettu? Voisinko soittaa naapurin puistokemistille ja käskeä hänet pois jaloista, kun siivoustiimi yrittää raivata kämppää?


Joten. Olin hakenut lastillisen tavaraa isäni kämpiltä. Rikkinäisiä vaatteita, kelvottomia kankaita, velkoja ja saatavia ja yhden seinäkellon.

Niin tämän, josta isäni oli joutessaan joulunpyhinä askaroinut koneiston irti.

Alkuja ja loppuja

Luulin, että olin saavuttanut blogihuippuni. Lukijoita, blogilahjoja, kutsuja elokuvien ennakkonäytöksiin. Ajattelin blogin alasajoa, sillä se tuntui vievän aikaa, vaikka kuvien ja tekstien kanssa olen toiminut tulos ja ulos -periaatteella. Kirjoitan, kuvaan ja painan enteria sen suurempia miettimättä. Tälläkin tavalla kuluu aikaa turhaan koneella istumiseen. Toisaalta tuntuu kuitenkin olevan vielä asioita, joista haluan kirjoittaa terapiahengessä. Tätä kirjoittaessani huomaan kuitenkin yhä uudelleen, että vaikka kuvailen tapahtumia, on minun vaikea kuvailla tunteitani. *muoks muoks*

Ennen joulua sain pari päivää luksuslomaa. Olin kotona yksin. Käytin ajan lähestulkoon sataprosenttisesti itkemiseen. Yksi itkunaiheista oli lopullisuuden vaikutelma. Kun isäni nyt on vuodeosastolla, ei elämässä ole enää mitään tavoiteltavaa. Ei ole enää viinanjuontiakaan tiedossa. Mitä odottaa nyt? Eikö kaikki ole loppu?

Vuoden kiertyessä loppuunsa mietin myös tämän vuoden tapahtumia. Mistä se kaikki alkoi? Siitä, kun kotihoitaja kertoi viestittäneensä isännöitsijälle kämpän kunnosta. Pelkäsin, että tulee häätö ja isä muuttaa meille. Soitin isännöitsijälle, joka kertoi vuokrarästeistä. Suoramaksun päättymisen jälkeen vuokrat olivat jääneet maksamatta, vaikka isännöitsijä kertoi lähettäneensä useamman laskun.

Adrenaliini kimposi kattoon ja istuin rattiin. Tärisin matkan ja vielä enemmän kämpillä. En ollut siellä oikeastaan sisällä käynyt vuoteen kahteen, hakenut vain isän ovelta mukaan kahville. Kämppä haisi kuselta ja paskalta, eikä siellä tehnyt mieli olla. Ruokaa oli mätänemässä jääkaapissa, lattioilla ja pöydillä. Isästä oli ihan hyvä ajatus pitää nakkipakettia pari viikkoa pöydällä. Kun pidätyskyky oli kadonnut, tuli lierua puntista kenkään sukkaan lattialle.

Löysin ensimmäisellä reissulla metrin korkuisen pinon avaamattomia kirjekuoria. Ne olivat laskuja perintätoimistoilta, ulosottokirjeitä. Käräjäoikeus. Herrajumala, käräjäoikeus, kuinka paljon ulosotossa olisi saatavia?! Pakotin ukon jaloilleen ja ajoin hänet pankkiin. Olin levittänyt takapenkille muovifroteen, jolla lapseni oli harjoitellut yökuivaksi. Kerran jo olimme aiemmin autonpenkin joutuneet pesemään.

Pankin ovella jouduin taluttamaan isääni. En muista, milloin olisin viimeksi koskenut häneen. Ja miltä se tuntui? Okei, raahaan kävelykyvytöntä alkoholistia nyt saatana viimeinkin hoitamaan raha-asiansa, ja kesken sen kovan vimman täytyykin yhtäkkiä tuntea sääliä ja rakkautta. Murentavaa. Olin ollut täynnä pyhää vihaa, raha-asiat hoidetaan jumalauta, ei jätetä tällä tavalla leväälleen. Tarkoitus oli laittaa vuokrat maksuun, mutta päädyinkin hallinnoimaan tilejä pankkitunnuksilla. Isä istui pankin ilmastoidussa hallissa nahkasohvalla ja haisi paskalta. Ystävällinen virkailija ei maininnut mitään, mutta kehui isäni kaunista käsialaa, joka on säilynyt, vaikka enää hän ei osaa hiirtä piirtää. Rukoilin mielessäni, että hän näpyttelisi konettaan nopeampaa, ettei isä ehtisi kusta alleen.

Soitin isännöitsijän kämpille katsomaan kämpän kuntoa ja sopimaan siivouksesta. Isännöitsijä epäröi, sillä hän kertoi pelkäävänsä isääni: huutoa, sättimistä, kiroilua. Isäni rähisi isännöitsijälle kuin nurkkaan ahdistettu eläin. "Sinun on hyvä asua tässä, eikö olekin?" Seisoin avokämmenin, puhuin rauhallisesti, käytin kaiken taitoni. Yritimme sopia järjestelyistä, joilla hän pystyisi edelleen asumaan kämpässään. Tyynnyttelin isännöitsijää, jolle tilanne oli mennyt tunteisiin. Meikä hoitaa. Ihan kaiken.

Minun tehtäväkseni jäi siis etsiä siivousfirmaa, joka ottaisi vastaan kaatopaikan siivoamisen. Ei ollut helppo tehtävä... Sellaista firmaa ei löytynyt ainakaan niissä aikarajoissa, jotka isännöitsijä asetti. Isännöitsijä, joka oli ottanut itseensä isäni rähinän, kosti huudon ja solvaukset tilaamalla kämppään terveystarkastajan. Se oli hyvä kosto, sillä sen jälkeen kaikki alkoi selvitä.

Siitä se kaikki alkoi. Ilmoitin, etten maksa penniäkään vuokria, ennen kuin koko velka on selvillä. Aloin laskea yhteen velkojen määrää kauhusta täristen ja itkien. Säilytin löytämiäni laskuja hajutiiviissä muovipussissa terassilla ja käsittelin niitä muovihanskat kädessä. Soittelin epätoivoisena ja turhautuneena siivousfirmoja. Menisi vielä päiviä, ennen kuin isännöitsijän tilaama kostodelegaatio laittaisi asiat reilinkiin. Sillä välillä ruokapalvelu ei enää suostunut toimittamaan ruokaa, koska palautuneissa laatikoissa oli sontaa. Siivousfirmat eivät halunneet tehdä siivousta asuntoon, jonka lattialla on sontaa ja biojätettä. Pyysin kotihoitoa selvittämään siivousfirmaa ja he antoivat sähköpostiosoitteet sosiaalitoimeen, jos haluaisin heitä pyytää auttamaan. Heidän mielestään isäni oli pirteä ja hyvinvoiva. Aivan aivan haistakaa... Joka käänteessä sähköpostiin kilahti posti, ja sykkeet nousivat jo lähettäjien nimiä lukiessa. Taas sossu, taas kotihoito, taas isännöitsijä. Eikä niillä mitään mukavaa asiaa ollut.

Ja meikä tilttaili.

Voi muruja

Pidän puhtaudesta. Minulla on tapana pestä kissojeni vessat kerran kuukaudessa oikein kunnolla. Eilinen pesu päättyi kuitenkin niin, että unohdin täyttää vessat yöksi! Kauhuissani hiivin aamulla katsomaan, mitä vessailun sijaan oli tapahtunut!

Eikö olekin söpöä! Lattialle pudonneen pelletin päälle on ihan hyvä käydä pissalla! Voi muruja.