Vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa

Kävin Johanna Kurkelan konsertissa ystäväni kanssa. Tapana on ollut itkeä Kurkelan konsertit alusta loppuun: tutuista ja tuntemattomammista syistä. Levyjä kuunnellessä ei tarvitse niin paljoa pillittää ja välillä on ärsyttävä lapsenääninen laulukin ihan kokonaan lakannut itkettämästä. Nyt kuitenkin meni melkolailla tunteisiin. Kolmannen biisin kohdalla (Sun särkyä anna mä en) penkkirivi tutisi minun kouristellessani tukahdutetun huudon ja itkun musertamana. Ja sitä rataa jatkettiin, seepraraidat naamassa.

Ilta saapuikin niin äkkiä
kirkkaana aamu nyt jo hämärä
Niin jäikin päivän matka lyhyeksi

Niin todella. Vaikka olin odottanut isän kuolemista, loppu saapui sittenkin äkkiä. Totta sekin, että isällä olisi ollut kaikki, mutta sen kaiken vei alkoholi.

Pahimmilleen fiilikset pääsivät kuitenkin biisissä, jonka nimeä en keikan aikana saanu mieleeni millään. Sehän oli "Prinsessalle". Ei isäni prinsessa ollut, mutta kun tätä kuuntelinkin nyt ihan toisesta kulmasta:

Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon.
Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen.
Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle.

Pelkäsikö isäni pimeää, kuolemaa? En ollut isän luona hänen kuollessaan. Olisiko pitänyt olla turvana, lohtuna? Jos isä pelkäsi kuolemaa, niin eikö se olisi tarkoittanut, että isä olisi halunnut elää. Jos isä olisi halunnut elää, se olisi tarkoittanut, että hänellä olisi ollut jäljellä rakkautta. Että hän olisi halunnut olla minun kanssani. Minun ja perheeni kanssa, minun pienten tyttöjeni kanssa. Ja sitä rakkautta ei ollut isällä.

Olin aika tuhoisissa fiiliksissä koko viikon. En olisi todellakaan osannut sanoa, että ehkä nämä keikanaikaiset ajatukset olivat taustalla, mutta siltä vaikutti, kun lopulta pääsin AAL-ryhmässä purkamaan fiiliksiä. Yhtäkkiä purskahdin itkuun, kun kerroin itkeneeni Kurkelan keikalla isäni kuoleman.

Tuosta ajatusketjusta tavoitan myös selkeästi sen, että minä en vieläkään ole hyväksynyt alkoholismia sairaudeksi. Tietopohjalta tiedän, että se ei ole tahdonalaisesti hallittavissa ja että pitkäaikainen käyttö saa aikaan muutoksia keskushermoston toiminnassa. Isällä aivot tuhoutuivat jo aikapäiviä sitten, hän oli työkyvyttömyyseläkkeellä. Ei hän ollut enää oma itsensä. Ei hänellä ollut enää valinnanmahdollisuutta. Mutta kuinka tunnepuolella en ole vieläkään tätä hyväksynyt: hylätyksi tuleminen on silti suurempi kokemus. Psyykologi kannusti minua vertaamaan ajatuskuvioitani siihen, että mitäpä jos isälläni olisi ollut dementia. Olisinko silloin armollisempi isääni ja itseäni kohtaan? Juu.

Viimeisen puolen vuoden aikana isä ei pystynyt kommunikoimaan. Jo sitä ennen tahto nousta sängystä, kävelemään tai syömään, oli kadonnut. Tahto elää. Isällä oli tahtoa käydä tupakalla edelliskesän hoitopaikassa. Se piti hänet hengissä ja antoi vielä viimeisen "vapauden kesän". Pelkäsikö isä kuolemaa silloin kun vielä tajusi asioista jotain? Siksikö hänen oli helppo luopua alkoholista muuttaessaan hoitokotiin?

Ymmärsiköhän isä, että olin yrittänyt antaa anteeksi jo vuosia, vaikka hän ei sitä koskaan pyytänyt?

Ethän pelkää pimeää.

https://www.youtube.com/watch?v=908IZPBag30

You've got mail!

Kun olin teini-ikäinen, kävin paljon partioleireillä. Yöt valvottiin ja tuijotettiin salaa ihania poikia. Sunnuntaina hiippailin kotiin ja yläkerran huoneeseeni hipihiljaa, ettei humalainen/krapulainen isä herää. Menin usein nukkumaan tunniksi tai pariksi väsymystä pois. Kerran sellaisten unien jälkeen äiti kysyi, että olinko kuullut mitään. Mihin olin herännyt?

En tiennyt, joten äiti näytti vanhempien parisängynpäätyä. Siinä oli reikä, jonka halkaisija oli muutaman sentin. Seinässäkin oli tuhoa. Isä oli ampunut siihen. Oliko se yrittänyt ampua itsensä, mutta heilauttanut viime hetkellä pään sivuun? En tiedä.

Tämä muisto tuli mieleen, kun yhtenä aamuna postilaatikkomme oli räjäytetty. Minun unessa ollessani. En ollut kuullut mitään. Ensin nauratti klassikkotemppu, mutta sitten tapahtuma siirtyi tuon muiston päälle ja turvattomuuden tunne syntyi tuoreena.

Enkö osaa yhtä postilaatikkoa vahtia? Ja enkö osaa yhden postilaatikon räjäytyksestä selvitä ilman, että pitää vetää AAL-kortti pöytään?

Kissakin oksentaa verta. My feelings exactly.

Fuck this shit

Olin koko päivän varpaillani. Yritin ajatella kivoja ja juttuja. Onneksi oli töitä. Hain esikoisen vähän aiemmin, että olisin varmasti kotona klo 14.15 (varoaikaa jäi hyvä 1½h). Mahaan sattui ja luin kirjaa, että ajatukset olisivat muualla. Ehkä kuolemaa pohdiskeleva kirja ei ollut paras mahdollinen.

Oikeusaputoimiston puhelinajan aluksi kerroin, että jo ajanvaraus sai minut pyörtymään, toivottavasti puhelu menee paremmin.

Oikeusapu kertoi sen minkä tiesinkin (miksi muuten luulin toisin?). Jos tilille jää rahaa, vaikka tulevia veronpalautuksia, se on jaettava velkojien kesken. Toisaalta voisin tarkistaa velkojilta, ovatko he laittaneet velat jo tilitappioihin.

Soitin verottajalle. Olisiko mitään keinoa arvioida vuoden 2015 verotusta: tuleeko veronpalautusta. Anoppi siis arvioi, että koko maksettu vero saatetaan palauttaa, en minä ymmärrä. Nielin itkua koko puhelun ajan. Kerroin, että ahdistaa, kun en tiedä. Voi olla, ettei mitään veronpalautusta tule ja kaikki menee hyvin.

Mutta mitä jos tilille jää rahaa ja joudun täydentämään perunkirjoitusta. Isä maksoi vähän päälle sata euroa veroa kuukaudessa. Kuudesta kuukaudesta lähemmäs 700e. Velkaa ~14 000e ja joitakin satoja euroja (!?)  jaettavaa.

Oikeasti niin, voinhan vain odottaa sinne ensi kevääseen, kun veroehdotus tulee. Sillä tavalla kuin tavalliset ihmiset. Olen itkenyt verotoimistoon soiton jälkeen hillitöntä itkua, saavatpa lapset taas pelättävää. Voisin siis odottaa, niin kuin tavalliset ihmiset.

Mutta minä en ole tavallinen ihminen, minä olen saatana sekaisin enkä kestä tätä tilannetta. Minä en kestä epätietoisuutta. Tässäkö nyt puoli vuotta pyörtyillään?! Mielestäni tämä on epäinhimillinen stressi.

Eikö kukaan oikeasti osaa auttaa?!?!

Olisinpa osannut tehdä sen perunkirjoituksen toisin, niin, että ei olisi jäänyt penninlatia tilille. Syytän myös kuumaa päivää, etteivät vanhat sukulaiset jaksaneet jäädä hautajaisiin ja summa oli odotettua pienempi. Olisinpa ottanut isomman kukkavihkon. Olisinpa ostanut isälle uuden puvun arkkuun puettavaksi. Osaisinpa ennustaa tulevat veronpalautukset.

Okei. Jos sitten vuoden päästä tulee hirveästi rahaa, niin paikallislehdessä on puolen sivun neliväri-ilmoitus isäni kuolemasta. Kuluupahan kuolinpesän rahat.

System overload

Makaan ruokalan lattialla ja yritän pidätellä itkua. Johtaja sanoo, että älä nouse ylös, olen ihan valkoinen ja huulet siniset. Naurattaa, kun työkaveri luulee, että hän sanoi minulle jotain sellaista, mikä järkytti minua. Ei sentään. Tässä makaa menneisyyden möröt yhdessä märässä riepuläjässä.

Soitin aamulla oikeusaputoimistoon. En tiedä, mitä isän veronpalautuksilla pitää tehdä ja miksi perunkirjoittaja ei osannut ottaa niitä huomioon perunkirjoitusta tehdessä. En pysty soittamaan hänelle kolmatta kertaa ja kysyä mitä tehdä. Päätin, että haen avun oikeusaputoimistosta. Sinne olisi varmaan alunperinkin pitänyt ottaa yhteyttä. Sieltä ystävällinen virkailija kyseli, että miksi en ota yhteyttä perukirjan tehneeseen tahoon. Huoh. No miksi en?? En vaan pysty.

Mä tarviin apua.

Ja sitähän mä en pysty sanomaan. On niin kova paikka jo soittaa *oikeusaputoimistoon*. Apu. Mä pyydän nyt apua, kun mä soitan tänne. Mä en nyt pärjääkään ite ja yksin. Ja kun soitan, niin en pysty sitä selittämään.

Tää on niin pieni asia, jonka pystyn hoitamaan. Ja tää on niin suuri tunne, joka ei hoidu.

Se avuttomuus, se itku. Pyhä raivo pyörähti tunnekartalle takaisin sekunneissa. Se valui tuttuna ja turvallisena, mä niin tiedän tän tunteen ja tää on niin tuttua ja tää on niin mun osaamisaluetta. Mutta nyt mä tiedän, etten saa toimia sen tunteen alla. Mä osaan olla toisinkin, osaan olla rauhallinen ja välttää tän kiihtymysapteekin tuotteet. Mitä teen? Tänään yritin kieltää sen. Yritin pistää syrjään. Painaa piiloon.

Mä olin pari tuntia töissä. Se meni ihan hyvin. Sitten mä totesin, että olin niin heikoilla, että kun en saanut mukaani töihin yhtä nuorta, sain siitä hylkäämiskokemuksen. Mahtavaa. Nyt mennään herkillä.

Välituntivalvonta, aurinkoa ja raitista ilmaa. Pari kivaa tekstiviestiä. Pari hyppäriä edessä, tässä mennään.

Sit ruokalaan. Makaroonilaatikkoa ja vihreitä papuja. Istun pöytään, juttelen, eka haarukallinen. Ei saatana, nyt tää ei uppoa. Mä olen jo täynnä. Mä en saa nielaistua palaakaan. Vedän henkeä ja yritän uudestaan. Okei, nyt on tuttu tunne, olen kerran ennenkin ollut tässä tilanteessa vuosia sitten. Silloin kannoin tarjottimen pois ja menin itkemään varastoon. Lasken pään käsien varaan ja luen tyyneysrukousta "Jumala suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta..."

"Oletko sä kunnossa? Pyörryttääkö sua?" vararehtori istuu vieressä ja keskeyttää mun rukouksen. Ei, ei mua pyörryttää henkisesti. Muuten ihan jees. Tai no mitä nyt se, että maailma vääristyy.

Makaan ruokalan lattialla ja yritän pidätellä itkua.

***

Oma työnsä on avun hakemisen kanssa. En soittanut työterveyteen. Huomenna sitte. En meinannu ees lähteä töistä pois. Söin sentään loppuun neuvotteluhuoneessa.

 

 Puoltoistatuntia istuin ja latailin. Johtaja laittoi työkaverin vahtimaan mua. Nyt mä oon kotona ja yritän ymmärtää. Tytär toi mun vanhan unilelun, että auttaisko tää. Toinen makaa mahan päällä ja nauraa sille, että mä hengitän ja se kohoilee hengityksen tahdissa. Mun isä on kylmä ja kuollut eikä mua naurata.

Sitten käy näin

Sitten käy niin, että pankista tulee kirje, enkä enää putoa kuiluun. Ei humise korvissa ja näy vain mustaa. Ei kouraise vatsanpohjasta, kiristy leukapieli ja painu pää. Avaan kirjekuoren, teen mitä täytyy, ja homma jatkuu.

Sitten käy niin, että kolme tavallista viikkosiivousta on tehty huolettomasti hutiloiden ilman huutamista. Imuroin ja luuttuankin vähän. Kestän epäjärjestystä ja keskeneräisyyttä.

Ainakin näistä asioista huomaan muuttuneeni. Yritän luovuttaa turhista tehtävistä ja tavoitteista. Yritän olla murehtimatta kaikkia asioita yhtäaikaa etukäteen.

Jännittää tietysti, että olenkohan tällainen pitkään. Tämmöinenkö minä oikeasti olen? En oikein muista. Isäjutut alkoivat 1,5v sitten, sitä ennen oli pikkulapsivuosia.

Tuleeko minusta tällainen?

Hyvä minä hyvä hyvä!!!

No nyt! Nytpä aattelin että kehun itteäni. Kuvittele kolme kirjekuorta. Jep! Nappiin meni. Siinä ovat ne perukirjat, jotka minun on jo yli viikon pitänyt lähettää isäni velkojille. Öisin olen miettinyt tätä hartaasti ja moittinut itseäni, kun en saa asiaa pois päiväjärjestyksestä. Viime yönä päätin, että nämä olivat viimeiset kouraisut ja putoamisen tunteet, nyt saakura sentään.

Ja noin. Kymmenisen puhelua, yksi helppichätti ja kolme kirjekuorta.

Niin pieni homma ihmiselle, niin suuri harppaus henkisesti.

HYVÄ MINÄ!! :D

(tämä siis perustuu siihen, että tiukan paikan tullen voin olla aikuinen itselleni. pitää vähän kädestä ja kehua. että kyllä tämä tästä. ja katsos vain...)

Nöyryytys

Kirjoitin viimeksi, etten oikein päässyt sen tunteen päälle, mikä tuli soittaessa isäni asioita. Sain kiinni siitä. Se on: NÖYRYYTYS.

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet/n%C3%B6yryytys

Hyvä jatkokysymys on, että miksi nöyryytys? Miten tämä niin epäreilua on? Miksi tämä minua niin loukkaa? Miksi koen itseni niin arvottomaksi? Ei ole ensimmäinen kerta, kun tiedän, että tämä tunne tai sana tai mikä tahansa on oikea kuvaus, vaikka en heti pääsekään selville, että miksi niin on. Isäni paperi- ja raha-asioiden todella haastaa kaikki selviytymiskeinoni. Mutta miksi?!

Sitä häpeän jatkettahan tuo nöyryytys on. Olisin kai terve, jos häpeänkokemukseni olisi normaali. En kai tässä blogia kirjoittelisi. En kai purskahtelisi itkuun perunkirjoituksessa, kun papereissa lukee, että isäni on perinnön jättäjä. Ja tämä on perintö: velka. Ja tämä on perintöni: hoida nämä velat. Kanna se häpeä, kun isäni ei sitä tehnyt.

Sain monta neuvoa (täysin hyvää tarkoittaen. En vain ole niitä valmis vastaanottamaan..), ettei häpeä ole minun. Olisinpa niin terve, ettei häpeä tuntuisi sitten niin voimakkaana minussa. Tuo tunne ei vähene järkeistämällä yhtään tällä kertaa. Pääsen hienosti tässä sellaiseen kokemukseen, että vaikkapa tasa-arvoisen avioliiton vastustajille ei varmaan järkeistelyt auta, kun tunnekokemus on niin vahva. Varmaan ajan mittaan järki voi vaikuttaa tunteisiin. Olen itse vahvasti sitä mieltä, että niin on ja niin pitää olla, koska muutoin toimisimme ihmisinä todella impulsiivisesti ja ääliömäisesti koko ajan.

Lähdin perunkirjoituksesta itkien. Perheeni oli vangittuna samaan autoon kanssani puoli tuntia ja pelkäsi rajua itkuani.

Myöhemmin tyttären kompuroidessa ja itkiessä, lainasin vanhaa pohjalaisten viisautta: "Ei voi tehdä kipeää, jos ei tule verta." "No miksi sitten sinä itkit niin paljon perunkirjoitusta?!" Truu dat.

Älä muuta virka

Miten valtava voima häpeällä onkaan. Ja mistä se aina putkahtaakin.

Tänään, kun jouduin soittelemaan isäni viimeisimpään seurakuntaan jo kuukauden haussa olleen virkatodistuksen perään, lopetin puhelun pikaisesti itkeäkseni häpeääni.

Kolme viikkoa sitten, kun isä nostettiin arkkuun ja vietiin ruumishuoneelle, kävimme häntä katsomassa. Samalla kävin seurakunnan kirkkoherranvirastossa pyytämässä virkatodistusta. Ei sitä kuulemma odotellessa saa. Jätin osoitteeni ja tilasin sen kotiini. Puhelin soi heti lähdettyämme: jos tarvitsisin pankkia varten todistuksen, sen saisinkin heti. Virkailija lupasi tuoda todistuksen minulle ja niinpä treffasimme paikallisella kirppiksellä.

Kävin hoitamassa pankkiasioita paikallisessa konttorissa, jossa palvelu oli erinomaista. Viikon parin kuluttua lähetin tuon saman saamani todistuksen kopion perunkirjoittajalle. Hän soitti takaisin: paperissa lukee, että isäni elää. Sillä ei siis voisi hoitaa muita pankki- tai mitään asioita ylipäätään, mitenkähän oli pankissa koko lappu mennyt läpi. Ehkä silloin todisteena oli järkyttynyt olemuksemme. Havahduin, ettei posti ole tuonut virkatodistusta.

Soitin kirkkoherranvirastoon uudelleen ja tilasin virkatodistuksen. Toisesta seurakunnasta se tuli kahdessa päivässä. Kun viikkoon ei tullut todistusta, ajattelin soittaa uudelleen ja kysyä tilanteesta. Ahdisti jo etukäteen, mutta sitä en arvannut, että puhelu raapaisi jotain, mitä en ajatellut tässä olevankaan. Vaikea näitä tunteita on eritellä. Miksi ahdistaa, miksi itkettää, häpeääkö tämä on? On vain niin vaikea soittaa ja pyytää paperia, jonka tietysti tarvitsen ja jonka olisi jo pitänyt tulla.

Haluaisin tietää kyyneleiden syyn. Miksi isän paperi- ja raha-asioiden hoitaminen on niin rankkaa?

Muita velvollisuuksia en nyt jaksakaan. Harrastukset ovat saaneet odottaa. Teen vain asioita, joista pidän. Onneksi olen lomalla.

Isäni hautajaiset

Hautajaisissa on monia tapoja ja protokolla, jota pitää noudattaa. Kuka laskee kukat ensimmäisenä? Missä kohtaa eronnut puoliso, lasten äiti, tulee? Kuka nousee ensimmäisenä arkun perään? Entä kuka ottaa vastaan lähiomaiselle tarkoitetun nyökkäyksen, jonka muut hautajaisvieraat esittävät kukkatervehdykset laskettuaan?

Valitsin kuvaa isästäni muistopöydälle kauan. Adresseja tuli vain muutamia. Ei ollut enää ystäviä. Nekin oli juotu. Mietin monien vaihtoehtojen välillä, laittaisinko adressipöydälle kuvan isästä lapsena, nuorena, nuorena aikuisena, aikuisena, alkoholistina, vanhuksena... Lopulta päädyin kuvaan, joka on otettu seitsemän vuotta sitten. Siinä isä seisoo itselleen tärkeässä lapsuudenmaisemassa ja katselee virtaavan kosken kuohuja.

Nykyaika tietysti mahdollisti senkin, että vieressä kiersi digitaalisessa kuvakehyksessä ne loput vaihtoehdot.

Hautajaisissa en itkenyt saavillista, niin kuin ajattelin. Oli kesän kuumin päivä. Pukeuduimme helteellä mustiin ja nautimme kappelin ja muistotilaisuuden viettopaikan viileydestä. Kaikista sukulaisista ei ollut kantajiksi. Onneksi isä oli niin pieni, ettei arkku painanut paljoa ja palkatuin apuvoimin asiat järjestyivät. Kun isää kannettiin pois, tuli hautajaisista tuttu kylmyys: nyt isää viedään viimeisen kerran.

Muistotilaisuus olisi ollut mahdollista viettää myös entisen poliisiaseman tiloissa. Olisihan siinä yksi jos toinenkin ympyrä sulkeutunut, kun isän kuolemaa olisi juhlittu tutussa paikassa putkassa. Lopulta olimme kuitenkin kahvilassa, joka on entisen pankin paksujen seinien viileydessä.

Isän kuoleman jälkeen olen ollut vapautettu tuntemaan puhdasta surua. Minun ei tarvitse ahdistua alkoholistin tapaamisesta, velvoituksista tai hänen asioidensa hoitamisesta. Voin puhtaasti surra sitä isää, jota minulla ei koskaan ollut. Sitä isoisää, joka hän olisi itsekin halunnut olla. Sitä ihmistä, jota en koskaan oppinut tuntemaan, mutta jota hänen sisarensa kyynelin kaipasivat.

Pappi kannusti keskittymään hyviin muistoihin. Sehän olisikin nastaa (sillä myös niitä on viljalti), mutta omien menetysten ja pelkojen läpikäyminen on vielä kesken, ja jokainen avaamani huono muisto opettaa minulle paljon itsestäni. Joten isä, aion muistella sinua pahalla. Anteeksi.

Alaisihin taivosihin

Isä on kuollut.

Isän tili käytetään hautajaiskulujen kattamiseen ja sen jälkeen velkojat jäävät nuolemaan näppejään. Kaikki on poispyyhitty, kaikki on anteeksiannettu. Ei velkoja, ei asuntoa, ei tavaroita, ei mitään.

Ihmisestä ei jää jäljelle mitään.

Tässä vaiheessa olisi hyvä alkaa tosissaan uskoa tuonpuoleisiin. Laittaisinko isän ajatuksissani kostona sinne manan majalle, että kärsipä siellä sitten. Vai pilvenreunalle kyttäilemään, että mihin ne tilillä olevat rahat käytetään. Tätini itki puhelimessa, että pelkää, ettei isäni pelastunutkaan. Vaikka ei olisikaan kyse ihmisen teoista, vaan Jumalan armosta.

Niin, ihmisestä jäävät tietysti muistot. Ovatko ne sitten kaikki anteeksiannetut kuoleman jälkeen, niin kuin velatkin?

*

Huomenna on hautajaiset. Ehkä sitten tulee se itku. Toivon niin. Kotona ehtii itkeä vähän, sitten joku perheestä häiritsee hyvin alkanutta tunnepurkua. On ollut synkkää jutella itkevien sukulaisten kanssa itse kylmän tunteettomana.

Kun yö on musta,
mustat puut
ja myrsky pauhaa täällä,
sen sydämestään unohtaa
et meidän järvein päällä
myös asuu henki jumalan
ja iäisyyden verho on aina auki sielulle
ken osaa löytää sen.

- CMX, A. W. Yrjänä

Valmista kauraa

Niin, en ole valmis suruun tai isäni kuolemaan. Sehän on ihan naurettava väite. Olen odottanut isäni kuolemaa 20 vuotta.

Kun vanhempani erosivat, isäni alkoi ryypätä toden teolla. Kaksin käsin. Ämpäriin ei huku -meiningillä. Putkessa. Rännissä. Kaikki kuvailut käyvät. Äitini totesi tuolloin, ettei tuolla tavalla kukaan hengissä kauaa pysy.

Paitsi meidän isä.

Odotin isän kuolemaa ihan tosissani. Valitsin muistosanat haudalla lausuttaviksi jo 15-vuotiaana (tiedän tämän siitä, että ne ovat CMX:n yhden kappaleen sanat ja bongasin rivit heti tuoreeltaan - Rautakantele on julkaistu 95). Ostin reilu parikymppisenä mustan mekon, jota voisin pitää hautajaisissa. Viimeiset vuodet olen säikähtänyt jokaisena kertana, kun työpaikan pihassa on ollut poliisiauto - ovatko ne nyt tuomassa kuolinviestiä?

Joten ihan yllätyksenä ei soitto tullut.

Olin tähän ihan valmis.

Paitsi en ollutkaan.

Osanottoni vai surunvalitteluni

Isä kuoli viime yönä neljän jälkeen. Kuume oli korkea, eikä isä ollut enää tullut tajuihinsa.

Raamatussa sanotaan, että: "Surussaan on jokainen ihminen yksin." Se kuulostaa murheelliselta erakoitumiselta tällaisen surun kohdatessa, mutta on oikeastaan minulle lohduttava ajatus. Minulla oli yksilöllinen suhde isääni, eikä kukaan muu ole voinut kokea samaa ihmissuhdetta. Olen surussani yksin.

Serkkuni lähetti osanottonsa ja kertoi, että hänellä on lapsuudesta monia mukavia muistoja isästäni, tätinsä miehestä. Uskon sen, minustakin lapsuuden kesämme olivat aivan huippuaikoja uintireissuineen, mökkeilyineen ja toistensa seurasta nauttivine aikuisineen.

Mutta osaako serkkuni ottaa osaa suruuni? Ei varmastikaan. Huolimatta lämpimpistä väleistämme, lapsuuteni alkoholistin lapsena ei ole tullut ehkä koskaan puheeksi. En varmaan ole kertonut öistä, jolloin heräilin portakoissa kaatuilevan isäni örinään. Tai painostavasta ilmapiiristä torstaisin. Tai piilotelluista viinapulloista. Tai viinan poiskaatamisesta ja teellä tai vedellä jatkamisesta.

Voiko silloin todella esittää osanottonsa? Että ottaa osaa minun suruuni? Ehkä voi kertoa omasta surustaan. Ja hei, sitä en oikeasti halua kuulla. Minä en halua kantaa sinun suruasi, tässä omassa on nyt ihan tarpeeksi.

Äidilläni on hautaustoimisto. Hän kantaa kyläläisiä hautaan yksi toisensa jälkeen. Tuttuja, ystäviä, naapureita. Hän sanoi aikoinaan, että esittää osanottonsa, jos todella kokee surua. Muutoin hän esittää surunvalittelunsa.

Näitä sanoja käytetään silloin, kun omille tunteille ei ole todellisia sanoja. Niitä hetkiä, kun olisi helpompi ottaa kädestä ja olla. Joten otitpa osaa tai esität surunvalittelusi, ymmärrän kyllä.

Mutta osaisinpa surra. Olisi sulla mihin ottaa osaa.

En vaan ole vielä valmis.

Aika on lopussa

Sain äsken soiton vuodeosastolta. Jos haluan nähdä isäni elossa, on mentävä heti.

Olen juhannuksen vietossa mieheni perheen mökillä 300km päässä. Pappa jää nyt näkemättä, ellei sinnittele paria päivää.

Hoitaja esitti vahingossa osanottonsa jo nyt. Vaikka ovat ne paikallaan jo tänäänkin.

Mitä ne hautajaiset maksaa? Kävin ennen lomareissua arvioituttamassa isäni seinäkellon. Vuonna 1954 oman kylän liikkeestä ostettu Valmet on kulunut. 250-300e maksaisi kunnostus. Koneisto on taas paikoillaan, kello liikkeen myyjä sen asetti kohdilleen. Jätin kellon eteiseen, jossa se juoksi tuplanopeudella, ennen kuin pysähtyi kokonaan.

Kaikesta huolimatta en ole valmis.

Hiipuva hiillos

Mun isä on 66-vuotias. Viinan vanhentamana näyttää vähintään 86-vuotiaalta. Ysikymppiset juoksee ohi.

Mä syötin isän. Ei se oikeastaan jaksanut edes sitä. Nukahteli parin lusikallisen välein.

Isä ei tajunnut mitään siitä, että kävimme vierailulla. Kuvassa tyttäreni lukee isoisälleen Prinsessa-lehteä. Mä olen niin pahoillani, etten pysty heille tarjoamaan tämän parempaa isoisää. Ei se mun syy ole, mutta silti tekee mieli pyytää anteeksi. Mä olen niin pahoillani, ettei mulla ole tarjota itselleni tän parempaa isää. Vaikka ei sekään mun syy ole.

Alkoholi, alkoholismi, isä, isoisä, laitoshoito, tyhjyys, suru, häpeä, hellyys, sääli, katkeruus, pettymys.

Enää ei taida olla kalikoita, joita heitellä tähän nuotioon.

Mä olen niin kiitollinen noille hoitajille. Ihan loistosakkia.

Suruadressi

Olikohan Mummo kevätihminen? Muistojeni Mummolassa on kevät. Pikkulinnut laulavat leppeässä tuulessa kahisevissa korkeissa koivuissa. Niiden lehdet ovat niin tuoreet, että aurinko paistaa niiden läpi ja luo vain keveitä varjoja. Koivunrunkojen mustat ja valkeat erottuvat vastakohtaisina keveästä ja valoisasta. Kevät tuoksuu ja on aamu. Miten vertauskuvallista. Nyt, kun Mummola on myyty ja isän viimeisetkin tavarat jaettu.

Tässä ovat Mummon ja Papan adressien nauhat.  Vieläkö niitä adresseja olisi pitänyt säilyttää? En tuntenut isovanhempiani muistaneita ihmisiä.

Olen saatellut loputkin isän tavaroista viimeisille matkoilleen. Tilley-lamput menivät ystävälle, eriparitassit yläkoulun kuvaamataidonopettajalle ja roskasäkillinen lakanoita, pyyhkeitä ja verhoja alkoholistiasuntolan väelle jaettavaksi. Varastoon jää laatikollinen rakennuspiirroksia, isäni elämäntyö. Laatikollisen paperia purin paperinkeräykseen. Mukana oli asiakirjoja, jotka työnantaja olisi varmaan halunnut säilyttää, tai heidän olisi pitänyt säilyttää. Sori aboud dat.

Suurin osa tavaroista olisi pitänyt jättää jo vuosi sitten isän asuntoon. Mutta kun olin raapinut pussillisen "tärkeitä papereita", ei asunnosta oikein ollut mukaan otettavissa mitään. On syytä palata katsomaan tämän blogin taustakuvaa. Ei sieltä voinut ottaa mitään. Kuitenkin oli tunne, että ihmisen elämästä täytyy jäädä muutakin käteen. No, eipä kyllä jäänyt. Heitin pois ne ampumaseuran säännötkin. Niiden mukaan seeuran jäsen voidaan erottaa, jos hän käyttää aseita toisten uhkailuun tjsp. Erotettiinkohan isä seurasta?

Talteen pistin Mummon verenpainekortin. Siinä yläpaineet huitelevat reilusti yli kahdensadan, paras tulos 221. En varmaan ihan Mummon lukemiin päässyt, mutta tavaroiden tonkiminen nosti muistoja viime vuodelta. Ne haisevat yhä sille asunnolle.

Tärkeysjärjestys

Summa summarum. Vuoden aikana olen tajunnut, että kaikki minussa on rakentunut alkoholistilapsuuden päälle. Ennen tätä luulin, että minuun ei vaikuttanut mikään.

Töissä taiteilen kontrollivimman ja luopumisen välillä. Keiden kaikkien elämään voisin puuttua ja millä tavalla? Vai voisinko jättää puuttumatta? Vedän itseni ihan kierteille, koska draamaa ja kiihtymystä on kiva narkata. Vieläkö vähän voisin ottaa jonkun huolia kannettavakseni, se on kivaa ja sen osaan. Eikä muuten tarvitse miettiä niitä omia juttuja.

Kotona yritän käpertyä omaan rauhaani, vaikka tahdon myös olla läsnä lapsilleni. Ja kun väsyttää kaiken sen narkkaamisen jälkeen.

Tänään syntyi työssä luottamusta, enkä tiedä sen parempaa huumetta.

Mä olen tärkeä.

Kevään trendivärit

Seisahduin eilen kotini lattialle. Olen huomaamattani astumassa kevään trendivärien kirjoon. Murrettuja punaisia, okrankeltaista, läpikuultavaa vihreyttä ja hunnunohutta beigeä. Kuitenkin joka kevät tuntuu, että nämä värit on jo kerran nähty. Ehkä kirkkaampina, muodot jotenkin selkeämpinä ja koko mallisto tarkempana. Toisaalta tämä oli aiemmin hajuttomampaa ja huomaamattomampaa. Tänä vuonna on tosi hankala laittaa sormea keskelle värikirjoa ja sanoa, mistä todella pitää.

Höyhenenkeveä pääsiäinen

Muuttuukohan kaikki keveämmäksi? Itsetuntemukseni on todella hajalla, en millään osaa sanoa, jaksanko vai enkö. Työnantaja tietää, että heittelehdin rajoilla ja yritän pakoilla johtajan katsetta. Ettei se nyt vaan kysy, että miten menee.

Välillä, kun jaksan pysyä tyynenä lasteni kanssa, tulee hyvä mieli. Yleensä tulee kuitenkin paha mieli, koska en ole saanut raivota. Viikko sitten pitelin sylissäni esikoistani, joka raivosi saapuessamme äitini luo. Äitini ei kestänyt tilannetta ollenkaan, vaan hyppi kirjaimellisesti tasajalkaa. Millaistahan oli lapsena, kun minua suututti? Lohdutettiinkohan minua? Välillä minun on vaikea lohduttaa omia lapsiani, kun olen itse vain siinä hienossa raivon tilassa, mitä niin kaipaan.

Tunteita on vaikea erotella ja eritellä edelleen. Pääsiäiskukkokeissi esimerkiksi. Muistin pääsiäisenä, että yhtenä pääsiäisenä pääsiäiskukko ei tullutkaan munimaan. Muistan, että aamulla isä ja äiti käärivät folioon ranskanpastilleja keittiön pöydän ääressä, ja minun piti vielä odottaa, että he piilottivat ne. Isä oli kännissä. Olin alle kymmenvuotias, en enää kukkoon uskonut, mutta onhan se kukon muniman kätketyn suklaan etsiminen se pääsiäisen ihme, jonka vuoksi pidetään vapaapäiviäkin. Tärkeä juttu.

Äiti ei varmaankaan ollut päässyt kauppaan salaa ostamaan munia. On tarvinnut varmaan vahtia isää. Muistan vain harvoja kertoja, että olen jutellut isäni kanssa silloin, kun hän on ollut kännissä. Äiti sanoi, että kukolla on ollut ripuli ja siksi ei ole munia, vaan foliokääreitä. Vähän sama fiilis, kun näkee joulupukin nostavan naamarin kasvoiltaan.

Pettymys, kun yllätys ei ollutkaan valmis. Se tunne on vahvimpana. Häpeä, kun vanhemmat peittelevät jälkiään. Viha, kun en ollutkaan niin tärkeä. Muistan ne muistot, mutta tunteet pitää kaivella.

Että miten menee? En mä vaan tiedä. Höyhenenkeveästi. Ripulipaskasti. Silti paremmin, kuin pari kuukautta sitten.

Mind full of ..

Siis mindfullnessiä. Jos en vaan aattelis mitään? Pitää ittensä pirun kiireisenä, niin, että taju kankaalla makaa illat haistellen karvalankamaton eri aromeja. Ei ehdi aatella, ei ehdi tuntea. Hirveen hyvä. Ollaan melkein siinä, missä olin ennen näitä vuotoja.

Alkuviikosta otin riskin erään nuoren herran kanssa. Löin nämä korttini pöytään. Tiesin, että jotain ässiä silläkin on hihassa, en vaan tarkkaan tiennyt mitä. Ja kappas kehveliä, se iski värisuoran pöytään. Mutta sanotaanko, etten ole ikinä nähnyt niin hyvin pelattua kättä. En ikinä yhtään 14-vuotiasta, joka olisi kävellyt itse sossuun ja sanonut että nyt riitti jumalauta. Mulle ei olisi tullut tuon ikäisenä mieleenkään. Rohkeutta, tinkimättömyyttä, sisua.

Katoin taas Pullopostia lapsuudesta. Liekö Rovaniemen murre, mutta Pia-Sofian tarina liikutti kyyneliin. Hän mietti tarinassaan anteeksipyynnön merkitystä. Että äiti oli raittiina, muttei pyytänyt anteeksi. Ehkä sitä samaa olin minäkin odottanut, ja nyt mahdollisuudet siihen ovat menneet. Pia-Sofia kertoi myös siitä työstä, jonka oli tolkkuuntumiseensa eteen tehnyt. Ja se kosketti. Että joku muukin joutuu taipumaan sen edessä, ettei ihan itse selvinnytkään.

Toiset tajuaa 14-vuotiaina, toiset oottaa 34-vuotiaiksi.

Peto on irti

Minulla on alkoholistiveli. Hänen takiaan pidämme yhä puhelimia kiinni öisin. Vaikka hän raitistuikin jo kolme vuotta sitten.

Toissapäivänä kuvailin veljeni uutta, raitista elämää ylpeänä. Aiemmin en juuri veljestäni kertonut. Asuimme samassa kaupungissa, mutta emme vieraileet toistemme luona. Nykyisin minulla todella on veli, ei sitä kiusallista perheenjäsentä enää. Minulla on aito, hyvä suhde veljeen. Nyt voin luottaa häneen ja voin kertoa elämäni asioista niin, että tiedän hänen kuuntelevan. Ja mielelläni nykyisin vastaan puhelimeen hänen soittaessaan. Tämä kaikki on uutta ja hienoa.

Paitsi eilen se oli taas ryyppäämässä.

Lose control of your life

Take control! Take control of your mind, your body and your soul.

 https://www.youtube.com/watch?v=TKdWTr_Iv0w

Alkoholistien Aikuiset Lapset sanovat, että eläpä kuule kuuntele DJ Boboa. Ja häneltä olen tähän saakka lainannut kaikki elämänohjeeni! 

Elämä on hallitsematonta. "Elämämme on hallitsematonta näennäisestä itseriittoisuudesta huolimatta. Sosiaalinen asema tai pakonomainen itseluottamus ei ole samaa kuin toipuminen." "Kontrolli oli selviytymistapa, joka piti meidät turvassa ja hengissä toimintahäiriöisissä kodeissamme."

Kävin eilen psykologilla. Hän tahtoi muistuttaa minua, että minulla oli asiat hyvin, ettei varmaan tarvinnut edes pelätä. Mitähän sanoin viimeksi, kun annoin sellaisen kuvan? En halua velloa itsesäälissä, mutta en myöskään aio vähätellä kokemuksiani. Se tunnepakka, mikä lävähti pöytään, antoi mielestäni ihan selkeät kortit, että nyt näitä asioita pitää yrittää tajuta.

Tuo kontrolli iskee minuun, tunnistan sen itsestäni. Se esiintyy minulla haluna kontrolloida ihmissuhteita. Olen vaativa, ehdoton.. Ihan hyvä yrittää vähän höllätä. Aika hankalaa kuitenkin, koska tuo ajatus tuntuu henkilökohtaiselta arvostelulta, uhkalta.

Viime aikoina on yhteisössäni tapahtunut elämän hallitsemattomuutta, jonka edessä on minutkin lyöty polvilleen.

Jumala suokoon meille tyyneyttä

hyväksyä asiat,

joita emme voi muuttaa,

rohkeutta muuttaa, mitkä voimme

ja viisautta 

erottaa nämä toisistaan.

p.s. nyt muuten olen vasta tajunnut, miksi Pullopostia lapsuudesta on sellainen ohjelma, kuin on. Nehän ovat selviytymistarinoita. Heidän kipukohtansa ovat jo paljon lieventyneet. Heidän elämänsä esitetään nyt tyynenä ja hyvänä. Toki. Mutta siitä prosessista, toimintahäiriön typistämisestä, ei ehkä ole kerrottu tarpeeksi. En ainakaan usko, että olen se ainoa AAL-lapsi, joka kipuilee. No en tiiä. Ei nyt tule ajatus mielestä ulos.

Lasinen lapsuus ei sovi mun imagoon

Minulla on sielussani ikkunaton varasto, johon tallentuvat turhat muistot, unohdettavat asiat ja ranskan subjunktiivin verbintaivutusmuodot. Siellä hyllyllä on myös laatikko, jossa lukee ”Isä”. Ja toinen, jossa lukee ”Lasinen lapsuus”. Voin hyvin kertoa sinulle, että sellaista minulla on, eivät ne salaisuuksia ole. Silti en niistä kerro sen enempää, laatikoiden kansia ei availla. Tiedän niiden joskus vaikuttavan minuun. Mutta olen tehnyt niihin eron, niitä ei ole minun elämässäni.

Isälaatikon kannen voi avata puolen tunnin vierailua varten. Sen verran kestän avointa yhteyttä menneeseen. Lasisesta lapsuudesta kerroin kerran työpaikan taukohuoneessa. Myöhemmin ystävä sanoi, etteivät kaikki olleet siitä valmiita kuulemaan. Hänen tarkoituksensa oli aidosti tukea minua ja kertoi, että on läsnä ja kuuntelee, jos niin haluan. On kuitenkin ihmisiä, joiden silmiin ja korviin ei sellainen puhe sovi. Niitä asioita ei ole olemassa tai ne eivät imagoon sovi, työpaikkani tai minun.

Viime kesänä hyllyt romahtivat alas ja isälaatikon sisällys pääsi vapauteen. Lasinen lapsuus löytyi jälleen. Ja minä kiroilin. Eikö se isäperkele pysy siellä laatikossa, hyllyllä, ruodussa kurissa ja kontrollissa. Siellä kuolleissa muistoissa. Ei tässä päivässä! Minä selvisin! Minä pärjään! Pakkasin tavaraa rikkonaisiin laatikoihin ja nostin laatikoita takaisin hyllylle.

Mutta eikö helvetti sieltä alkanut valua tavaraa lattialle. Yhtäkkiä media oli täynnä alkoholia. Laatikon kantta läpsyteltiin yhtenään auki. Kävin itsekin narkkaamassa sieltä nousevaa angstia, draamaa, uhriuttani, kiukkua, huonoa vanhemmuutta.

Ja nyt kaikki on levällään. Kaikki vaan itkettää, vaikea erottaa väsymystä, tunnetta ja ajatusta. Mä en todellakaan tiennyt, että olen niin kesken. Mä haluan parantua heti. Mä en halua sellaisia laatikoita, jotka saa mut niin sekaisin. Miten mä edes voin olla niin sekaisin, kun eihän se lapsuus nyt niin paha ollut! Että kehtaan valittaa. Hävettää sellainen! Ei mitään käytöstapoja, ei kuulu imagoon! Älä puhu! Älä tunne! Älä luota!

Pullopostia lapsuudesta –sarjassa kertoi tarinansa Heidi. http://areena.yle.fi/tv/2430518 Kiitos, Heidi. Kiitos, kun jaoit tarinasi. Olen sinulle kateellinen, että olet tajunnut setviä elämäsi ennen lapsesi syntymää. Että olet tajunnut tulevasi perheestä, jossa on toimintahäiriö. Ja että ehdit muuttaa toimintaasi, ennen kuin siirsit sen enempää eteenpäin. Henkilökohtaisesti ei kai ole koskaan liian myöhäistä parantaa lapsuuttaan, mutta omien lasteni varhaislapsuuden ehdin jo pilata.

Mulla on nyt kolmas lapsi, joka vaatii eniten huomiota koko katraassa. Se olen minä.