Lasinen lapsuus ei sovi mun imagoon

Minulla on sielussani ikkunaton varasto, johon tallentuvat turhat muistot, unohdettavat asiat ja ranskan subjunktiivin verbintaivutusmuodot. Siellä hyllyllä on myös laatikko, jossa lukee ”Isä”. Ja toinen, jossa lukee ”Lasinen lapsuus”. Voin hyvin kertoa sinulle, että sellaista minulla on, eivät ne salaisuuksia ole. Silti en niistä kerro sen enempää, laatikoiden kansia ei availla. Tiedän niiden joskus vaikuttavan minuun. Mutta olen tehnyt niihin eron, niitä ei ole minun elämässäni.

Isälaatikon kannen voi avata puolen tunnin vierailua varten. Sen verran kestän avointa yhteyttä menneeseen. Lasisesta lapsuudesta kerroin kerran työpaikan taukohuoneessa. Myöhemmin ystävä sanoi, etteivät kaikki olleet siitä valmiita kuulemaan. Hänen tarkoituksensa oli aidosti tukea minua ja kertoi, että on läsnä ja kuuntelee, jos niin haluan. On kuitenkin ihmisiä, joiden silmiin ja korviin ei sellainen puhe sovi. Niitä asioita ei ole olemassa tai ne eivät imagoon sovi, työpaikkani tai minun.

Viime kesänä hyllyt romahtivat alas ja isälaatikon sisällys pääsi vapauteen. Lasinen lapsuus löytyi jälleen. Ja minä kiroilin. Eikö se isäperkele pysy siellä laatikossa, hyllyllä, ruodussa kurissa ja kontrollissa. Siellä kuolleissa muistoissa. Ei tässä päivässä! Minä selvisin! Minä pärjään! Pakkasin tavaraa rikkonaisiin laatikoihin ja nostin laatikoita takaisin hyllylle.

Mutta eikö helvetti sieltä alkanut valua tavaraa lattialle. Yhtäkkiä media oli täynnä alkoholia. Laatikon kantta läpsyteltiin yhtenään auki. Kävin itsekin narkkaamassa sieltä nousevaa angstia, draamaa, uhriuttani, kiukkua, huonoa vanhemmuutta.

Ja nyt kaikki on levällään. Kaikki vaan itkettää, vaikea erottaa väsymystä, tunnetta ja ajatusta. Mä en todellakaan tiennyt, että olen niin kesken. Mä haluan parantua heti. Mä en halua sellaisia laatikoita, jotka saa mut niin sekaisin. Miten mä edes voin olla niin sekaisin, kun eihän se lapsuus nyt niin paha ollut! Että kehtaan valittaa. Hävettää sellainen! Ei mitään käytöstapoja, ei kuulu imagoon! Älä puhu! Älä tunne! Älä luota!

Pullopostia lapsuudesta –sarjassa kertoi tarinansa Heidi. http://areena.yle.fi/tv/2430518 Kiitos, Heidi. Kiitos, kun jaoit tarinasi. Olen sinulle kateellinen, että olet tajunnut setviä elämäsi ennen lapsesi syntymää. Että olet tajunnut tulevasi perheestä, jossa on toimintahäiriö. Ja että ehdit muuttaa toimintaasi, ennen kuin siirsit sen enempää eteenpäin. Henkilökohtaisesti ei kai ole koskaan liian myöhäistä parantaa lapsuuttaan, mutta omien lasteni varhaislapsuuden ehdin jo pilata.

Mulla on nyt kolmas lapsi, joka vaatii eniten huomiota koko katraassa. Se olen minä.

Pullopostia lapsuudesta

Olipas outo ohjelma. Katsoitteko? Ensimmäinen jakso on katsottavissa huhtikuun loppuun saakka. http://areena.yle.fi/tv/2430515

Minusta tuo tarina kuulosti ihan satumaiselta. Ihana perhe, toiveiden mukaisesti tyttöjä ja rakastava vaimo (joilta ei kyllä taidettu kysyä mitään). Työ, oma terve suhtautuminen alkoholiin ja yhä vaan käydään pappaa tervehtimässä. No aina ei ne lapset tule mukaan mutta se on nyt se ainoa miinus, hyvä tasapainoinen ihminen tulee alkoholistin lapsesta! Ei vikaa! Ei mitään!

Sillehän ostetaan viinatkin vai viedään viinanostoreissulle! Oh oh on se ihana yhteinen juttu meidän perheessä tuo alkoholi tralalaa! Meikä kun mahdollistaa papan viinanjuonnin niin onhan sillä yhä vaan lystimpää äidin kanssa! Harras ja uskonnollinen hetki oli Tallinnassa vodkapullon käteensä iskeminen. Hoosianna Mikon pappa!

Ja kuulkaapas kun pappaa vähän tirvaisin nenään niin eikös se siitä asettunut. En minä sillä että väkivaltaa kannattaisin, mutta ainahan sitä kannattaa koittaa. Siitä se ukko oppii!

***

En oikein tajunnut. Miksi tuollainen ohjelma oli tehty? No, sen verran se herätti minua, että kun Mikko kertoi isänsä tuoneen pistoolin kotiin, minua itketti. Onpa hirveä tapahtuma. Kenelle voi tuollaista tapahtua? Miten tuollaisesta selviää?

Ainiin, niinhän meilläkin tapahtui.

Kolmenkympin murrosikä

Mulla on murrosikä. Mä olen murroksessa, olen ollut viime keväästä saakka. Kauankos se yleensä kestää, muutaman vuoden?

Tuntuu, että nyt on aikaa fiilistellä kesän tapahtumia. Ne ovat alkaneet kelautua päästä tänne blogiin ja ehkä todellisuuteen. Aiemmin oli vain tapahtumia toisensa perään, katastrofista ja asumispaikasta toiseen. Ei oikein pää ehtinyt mukaan siihen ralliin.

Ja nyt mä olen siellä veden alla, missä teininäkin. Silloin se kesti kaksi viikkoa intensiivisesti (se murrosikä ja vesi). Nyt on keveämmät vedet ja ehdin välillä haukkaamaan happeakin, mutta enimmäkseen painaa päätä upoksiin. On aikaa taas kerran käydä läpi lapsuutta ja aikuisuutta, minua aikuisena ja vanhempana, ja että miksi olen pahinta mitä tiedän: toisinaan olen isäni (en siis ryyppää, mutta se ilmapiiri).

Olen löytänyt hienoja blogeja. Ne nostaa ja kannattelee. Tässä on isäni tarina kuvina (paitsi aivokasvain -> aivohalvaus) http://kuningataralkoholi.sarjakuvablogit.com/2014/05/18/karu-todellisuus/

Aijoo ja kuvat kertoo enemmän kuin tuhkat ja sanat. Ja kissat kyllä osaa tiivistää elämän välillä tosi hyvin.

Suojakerroin 34

Resilience syntyy, kun on tarpeeksi suoja-aineita. Minulla niitä oli valtavasti: vahva äiti, suojeleva isoveli, tiivis ystäväpiiri luotettavine vanhempineen, harrastus jossa oli aikuisia, joita vasten kasvaa, toinenkin samanlainen harrastus, samat luokkakaverit 12 vuotta ja yhteisö, johon tukeuduin.

Vuosien myötä suojakertoimet ovat karisseet pois ja ihmissuhteet muuttuneet. Nyt, kun isäni asiat ovat pulpahtaneet pintaan, on koko lapsuuden stressi pinnassa. Ja läpäisee suojakertoimet kirkkaasti.

Ei yhtään samanlaista, non-pareil -tuotearvio!!

Sain blogiyhteistyönä postissa ensimmäisen arvioitavan tuotteeni. Tai ilmeisesti voin valita mainostanko tuotetta tässä blogissani. Mutta se tuntui ihan hyvin liittyvän aiheisiin, joista olen kirjoittanut.

Nonparellien nimi tulee ranskasta. Non-pareil tarkoittaa ettei samankaltaisuutta löydy. Aivan! Nämähän ovat jokainen erivärisiä ja -muotoisia. Muistan, kun aikanaan tein tämän käännöshavainnon. Siihen saakka olin luullut noppien liittyvän asiaan jotenkin. Nopparöllejä on ostettu ihan sujuvasti meidän perheessä.

Samassa kuoressa blogiyhteistyölahjani kanssa tuli tarjous ostaa jokin lehti. En ehdi lukea, joten en ehtinyt lukea tuota mainosta, ennen kuin se päätyi paperinkeräykseen.

Lisäsin nonparellit juuri ennen tarjoilua lautaselleni. Kokonaan kovetettu palmurasva ei taida olla ravintosuositusten kärjessä, mutta kävin tänään sen verran potkuroimassa, että aineenvaihduntakoneistoni vaati kiihkeästi jotain jyllättävää.

Nämä ovat aivan kuin lapsuudesta muistelinkin! Ihania pieniä erivärisiä helmiä. Voiko näistä tulla muuta kuin hyvälle tuulelle? Lämmin suositukseni. Maku ehkä korostuisi tarjoilusuosituksen kanssa (jäätelö, jälkiruoat, makeiset), mutta hyvää myös sellaisenaan! Vai jäikö jotain hampaankoloon?

Pehmeä ja kova

Suvun vanhin soitti minulle kyselläkseen isäni kuulumisia. Olin onneksi vasta soittanut osastolle ja saatoin kertoa kuulumisia. Hoitajallakin oli ollut aikaa jutella. Hoitaja kannusti vierailulle: "Tulkaa vaan!" Sen enempää ei tarvinnut sanoa, että meikäläisellä jo omatunto kolkutti ja pakkasin jälkikasvua autoon vierailua varten.

Suvun vanhimmalle kerroin, että aivohalvauksen jälkeen isä on ollut helposti hoidettava. Aggressiivisuus on jäänyt pois ja hän ottaa vastaan tarjotut toimenpiteet. "Mutta onhan hän pohjimmiltaan luonteeltaan pehmeä." Niinkö? Minun on vaikea sanoa, olin vain lapsi, kun olen isääni eheänä ja raittiina tavannut. Myöhempinä vuosina luonne oli muuttunut kymmenien vuosien alkoholinkäytön ja ruumiin rappeutumisen vuoksi.

Jos isäni on luonteeltaan pehmeä, minä olen kova. Bring it on, ei tunnu missään. Meikä kestää. Mitä vaan. Ja huudan kovempaa takaisin. Osaan varmasti sanoa pahemmin kuin sinä. Mä olen sellainen badass että heiveröisempiä heikottaa. I'm bad!

Jos olisin hyvä, olisinkin oikeastaan vahva.