Kevään trendivärit

Seisahduin eilen kotini lattialle. Olen huomaamattani astumassa kevään trendivärien kirjoon. Murrettuja punaisia, okrankeltaista, läpikuultavaa vihreyttä ja hunnunohutta beigeä. Kuitenkin joka kevät tuntuu, että nämä värit on jo kerran nähty. Ehkä kirkkaampina, muodot jotenkin selkeämpinä ja koko mallisto tarkempana. Toisaalta tämä oli aiemmin hajuttomampaa ja huomaamattomampaa. Tänä vuonna on tosi hankala laittaa sormea keskelle värikirjoa ja sanoa, mistä todella pitää.

Höyhenenkeveä pääsiäinen

Muuttuukohan kaikki keveämmäksi? Itsetuntemukseni on todella hajalla, en millään osaa sanoa, jaksanko vai enkö. Työnantaja tietää, että heittelehdin rajoilla ja yritän pakoilla johtajan katsetta. Ettei se nyt vaan kysy, että miten menee.

Välillä, kun jaksan pysyä tyynenä lasteni kanssa, tulee hyvä mieli. Yleensä tulee kuitenkin paha mieli, koska en ole saanut raivota. Viikko sitten pitelin sylissäni esikoistani, joka raivosi saapuessamme äitini luo. Äitini ei kestänyt tilannetta ollenkaan, vaan hyppi kirjaimellisesti tasajalkaa. Millaistahan oli lapsena, kun minua suututti? Lohdutettiinkohan minua? Välillä minun on vaikea lohduttaa omia lapsiani, kun olen itse vain siinä hienossa raivon tilassa, mitä niin kaipaan.

Tunteita on vaikea erotella ja eritellä edelleen. Pääsiäiskukkokeissi esimerkiksi. Muistin pääsiäisenä, että yhtenä pääsiäisenä pääsiäiskukko ei tullutkaan munimaan. Muistan, että aamulla isä ja äiti käärivät folioon ranskanpastilleja keittiön pöydän ääressä, ja minun piti vielä odottaa, että he piilottivat ne. Isä oli kännissä. Olin alle kymmenvuotias, en enää kukkoon uskonut, mutta onhan se kukon muniman kätketyn suklaan etsiminen se pääsiäisen ihme, jonka vuoksi pidetään vapaapäiviäkin. Tärkeä juttu.

Äiti ei varmaankaan ollut päässyt kauppaan salaa ostamaan munia. On tarvinnut varmaan vahtia isää. Muistan vain harvoja kertoja, että olen jutellut isäni kanssa silloin, kun hän on ollut kännissä. Äiti sanoi, että kukolla on ollut ripuli ja siksi ei ole munia, vaan foliokääreitä. Vähän sama fiilis, kun näkee joulupukin nostavan naamarin kasvoiltaan.

Pettymys, kun yllätys ei ollutkaan valmis. Se tunne on vahvimpana. Häpeä, kun vanhemmat peittelevät jälkiään. Viha, kun en ollutkaan niin tärkeä. Muistan ne muistot, mutta tunteet pitää kaivella.

Että miten menee? En mä vaan tiedä. Höyhenenkeveästi. Ripulipaskasti. Silti paremmin, kuin pari kuukautta sitten.