Niin, en ole valmis suruun tai isäni kuolemaan. Sehän on ihan naurettava väite. Olen odottanut isäni kuolemaa 20 vuotta.
Kun vanhempani erosivat, isäni alkoi ryypätä toden teolla. Kaksin käsin. Ämpäriin ei huku -meiningillä. Putkessa. Rännissä. Kaikki kuvailut käyvät. Äitini totesi tuolloin, ettei tuolla tavalla kukaan hengissä kauaa pysy.
Paitsi meidän isä.
Odotin isän kuolemaa ihan tosissani. Valitsin muistosanat haudalla lausuttaviksi jo 15-vuotiaana (tiedän tämän siitä, että ne ovat CMX:n yhden kappaleen sanat ja bongasin rivit heti tuoreeltaan - Rautakantele on julkaistu 95). Ostin reilu parikymppisenä mustan mekon, jota voisin pitää hautajaisissa. Viimeiset vuodet olen säikähtänyt jokaisena kertana, kun työpaikan pihassa on ollut poliisiauto - ovatko ne nyt tuomassa kuolinviestiä?
Joten ihan yllätyksenä ei soitto tullut.
Olin tähän ihan valmis.
Paitsi en ollutkaan.
tiistai 23. kesäkuuta 2015
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Osanottoni vai surunvalitteluni
Isä kuoli viime yönä neljän jälkeen. Kuume oli korkea, eikä isä ollut enää tullut tajuihinsa.
Raamatussa sanotaan, että: "Surussaan on jokainen ihminen yksin." Se kuulostaa murheelliselta erakoitumiselta tällaisen surun kohdatessa, mutta on oikeastaan minulle lohduttava ajatus. Minulla oli yksilöllinen suhde isääni, eikä kukaan muu ole voinut kokea samaa ihmissuhdetta. Olen surussani yksin.
Serkkuni lähetti osanottonsa ja kertoi, että hänellä on lapsuudesta monia mukavia muistoja isästäni, tätinsä miehestä. Uskon sen, minustakin lapsuuden kesämme olivat aivan huippuaikoja uintireissuineen, mökkeilyineen ja toistensa seurasta nauttivine aikuisineen.
Mutta osaako serkkuni ottaa osaa suruuni? Ei varmastikaan. Huolimatta lämpimpistä väleistämme, lapsuuteni alkoholistin lapsena ei ole tullut ehkä koskaan puheeksi. En varmaan ole kertonut öistä, jolloin heräilin portakoissa kaatuilevan isäni örinään. Tai painostavasta ilmapiiristä torstaisin. Tai piilotelluista viinapulloista. Tai viinan poiskaatamisesta ja teellä tai vedellä jatkamisesta.
Voiko silloin todella esittää osanottonsa? Että ottaa osaa minun suruuni? Ehkä voi kertoa omasta surustaan. Ja hei, sitä en oikeasti halua kuulla. Minä en halua kantaa sinun suruasi, tässä omassa on nyt ihan tarpeeksi.
Äidilläni on hautaustoimisto. Hän kantaa kyläläisiä hautaan yksi toisensa jälkeen. Tuttuja, ystäviä, naapureita. Hän sanoi aikoinaan, että esittää osanottonsa, jos todella kokee surua. Muutoin hän esittää surunvalittelunsa.
Näitä sanoja käytetään silloin, kun omille tunteille ei ole todellisia sanoja. Niitä hetkiä, kun olisi helpompi ottaa kädestä ja olla. Joten otitpa osaa tai esität surunvalittelusi, ymmärrän kyllä.
Mutta osaisinpa surra. Olisi sulla mihin ottaa osaa.
En vaan ole vielä valmis.
Raamatussa sanotaan, että: "Surussaan on jokainen ihminen yksin." Se kuulostaa murheelliselta erakoitumiselta tällaisen surun kohdatessa, mutta on oikeastaan minulle lohduttava ajatus. Minulla oli yksilöllinen suhde isääni, eikä kukaan muu ole voinut kokea samaa ihmissuhdetta. Olen surussani yksin.
Serkkuni lähetti osanottonsa ja kertoi, että hänellä on lapsuudesta monia mukavia muistoja isästäni, tätinsä miehestä. Uskon sen, minustakin lapsuuden kesämme olivat aivan huippuaikoja uintireissuineen, mökkeilyineen ja toistensa seurasta nauttivine aikuisineen.
Mutta osaako serkkuni ottaa osaa suruuni? Ei varmastikaan. Huolimatta lämpimpistä väleistämme, lapsuuteni alkoholistin lapsena ei ole tullut ehkä koskaan puheeksi. En varmaan ole kertonut öistä, jolloin heräilin portakoissa kaatuilevan isäni örinään. Tai painostavasta ilmapiiristä torstaisin. Tai piilotelluista viinapulloista. Tai viinan poiskaatamisesta ja teellä tai vedellä jatkamisesta.
Voiko silloin todella esittää osanottonsa? Että ottaa osaa minun suruuni? Ehkä voi kertoa omasta surustaan. Ja hei, sitä en oikeasti halua kuulla. Minä en halua kantaa sinun suruasi, tässä omassa on nyt ihan tarpeeksi.
Äidilläni on hautaustoimisto. Hän kantaa kyläläisiä hautaan yksi toisensa jälkeen. Tuttuja, ystäviä, naapureita. Hän sanoi aikoinaan, että esittää osanottonsa, jos todella kokee surua. Muutoin hän esittää surunvalittelunsa.
Näitä sanoja käytetään silloin, kun omille tunteille ei ole todellisia sanoja. Niitä hetkiä, kun olisi helpompi ottaa kädestä ja olla. Joten otitpa osaa tai esität surunvalittelusi, ymmärrän kyllä.
Mutta osaisinpa surra. Olisi sulla mihin ottaa osaa.
En vaan ole vielä valmis.
sunnuntai 21. kesäkuuta 2015
Aika on lopussa
Sain äsken soiton vuodeosastolta. Jos haluan nähdä isäni elossa, on mentävä heti.
Olen juhannuksen vietossa mieheni perheen mökillä 300km päässä. Pappa jää nyt näkemättä, ellei sinnittele paria päivää.
Hoitaja esitti vahingossa osanottonsa jo nyt. Vaikka ovat ne paikallaan jo tänäänkin.
Mitä ne hautajaiset maksaa? Kävin ennen lomareissua arvioituttamassa isäni seinäkellon. Vuonna 1954 oman kylän liikkeestä ostettu Valmet on kulunut. 250-300e maksaisi kunnostus. Koneisto on taas paikoillaan, kello liikkeen myyjä sen asetti kohdilleen. Jätin kellon eteiseen, jossa se juoksi tuplanopeudella, ennen kuin pysähtyi kokonaan.
Kaikesta huolimatta en ole valmis.
perjantai 5. kesäkuuta 2015
Hiipuva hiillos
Mä syötin isän. Ei se oikeastaan jaksanut edes sitä. Nukahteli parin lusikallisen välein.
Isä ei tajunnut mitään siitä, että kävimme vierailulla. Kuvassa tyttäreni lukee isoisälleen Prinsessa-lehteä. Mä olen niin pahoillani, etten pysty heille tarjoamaan tämän parempaa isoisää. Ei se mun syy ole, mutta silti tekee mieli pyytää anteeksi. Mä olen niin pahoillani, ettei mulla ole tarjota itselleni tän parempaa isää. Vaikka ei sekään mun syy ole.
Alkoholi, alkoholismi, isä, isoisä, laitoshoito, tyhjyys, suru, häpeä, hellyys, sääli, katkeruus, pettymys.
Enää ei taida olla kalikoita, joita heitellä tähän nuotioon.
Mä olen niin kiitollinen noille hoitajille. Ihan loistosakkia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)