Hyvä minä hyvä hyvä!!!

No nyt! Nytpä aattelin että kehun itteäni. Kuvittele kolme kirjekuorta. Jep! Nappiin meni. Siinä ovat ne perukirjat, jotka minun on jo yli viikon pitänyt lähettää isäni velkojille. Öisin olen miettinyt tätä hartaasti ja moittinut itseäni, kun en saa asiaa pois päiväjärjestyksestä. Viime yönä päätin, että nämä olivat viimeiset kouraisut ja putoamisen tunteet, nyt saakura sentään.

Ja noin. Kymmenisen puhelua, yksi helppichätti ja kolme kirjekuorta.

Niin pieni homma ihmiselle, niin suuri harppaus henkisesti.

HYVÄ MINÄ!! :D

(tämä siis perustuu siihen, että tiukan paikan tullen voin olla aikuinen itselleni. pitää vähän kädestä ja kehua. että kyllä tämä tästä. ja katsos vain...)

Nöyryytys

Kirjoitin viimeksi, etten oikein päässyt sen tunteen päälle, mikä tuli soittaessa isäni asioita. Sain kiinni siitä. Se on: NÖYRYYTYS.

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet/n%C3%B6yryytys

Hyvä jatkokysymys on, että miksi nöyryytys? Miten tämä niin epäreilua on? Miksi tämä minua niin loukkaa? Miksi koen itseni niin arvottomaksi? Ei ole ensimmäinen kerta, kun tiedän, että tämä tunne tai sana tai mikä tahansa on oikea kuvaus, vaikka en heti pääsekään selville, että miksi niin on. Isäni paperi- ja raha-asioiden todella haastaa kaikki selviytymiskeinoni. Mutta miksi?!

Sitä häpeän jatkettahan tuo nöyryytys on. Olisin kai terve, jos häpeänkokemukseni olisi normaali. En kai tässä blogia kirjoittelisi. En kai purskahtelisi itkuun perunkirjoituksessa, kun papereissa lukee, että isäni on perinnön jättäjä. Ja tämä on perintö: velka. Ja tämä on perintöni: hoida nämä velat. Kanna se häpeä, kun isäni ei sitä tehnyt.

Sain monta neuvoa (täysin hyvää tarkoittaen. En vain ole niitä valmis vastaanottamaan..), ettei häpeä ole minun. Olisinpa niin terve, ettei häpeä tuntuisi sitten niin voimakkaana minussa. Tuo tunne ei vähene järkeistämällä yhtään tällä kertaa. Pääsen hienosti tässä sellaiseen kokemukseen, että vaikkapa tasa-arvoisen avioliiton vastustajille ei varmaan järkeistelyt auta, kun tunnekokemus on niin vahva. Varmaan ajan mittaan järki voi vaikuttaa tunteisiin. Olen itse vahvasti sitä mieltä, että niin on ja niin pitää olla, koska muutoin toimisimme ihmisinä todella impulsiivisesti ja ääliömäisesti koko ajan.

Lähdin perunkirjoituksesta itkien. Perheeni oli vangittuna samaan autoon kanssani puoli tuntia ja pelkäsi rajua itkuani.

Myöhemmin tyttären kompuroidessa ja itkiessä, lainasin vanhaa pohjalaisten viisautta: "Ei voi tehdä kipeää, jos ei tule verta." "No miksi sitten sinä itkit niin paljon perunkirjoitusta?!" Truu dat.

Älä muuta virka

Miten valtava voima häpeällä onkaan. Ja mistä se aina putkahtaakin.

Tänään, kun jouduin soittelemaan isäni viimeisimpään seurakuntaan jo kuukauden haussa olleen virkatodistuksen perään, lopetin puhelun pikaisesti itkeäkseni häpeääni.

Kolme viikkoa sitten, kun isä nostettiin arkkuun ja vietiin ruumishuoneelle, kävimme häntä katsomassa. Samalla kävin seurakunnan kirkkoherranvirastossa pyytämässä virkatodistusta. Ei sitä kuulemma odotellessa saa. Jätin osoitteeni ja tilasin sen kotiini. Puhelin soi heti lähdettyämme: jos tarvitsisin pankkia varten todistuksen, sen saisinkin heti. Virkailija lupasi tuoda todistuksen minulle ja niinpä treffasimme paikallisella kirppiksellä.

Kävin hoitamassa pankkiasioita paikallisessa konttorissa, jossa palvelu oli erinomaista. Viikon parin kuluttua lähetin tuon saman saamani todistuksen kopion perunkirjoittajalle. Hän soitti takaisin: paperissa lukee, että isäni elää. Sillä ei siis voisi hoitaa muita pankki- tai mitään asioita ylipäätään, mitenkähän oli pankissa koko lappu mennyt läpi. Ehkä silloin todisteena oli järkyttynyt olemuksemme. Havahduin, ettei posti ole tuonut virkatodistusta.

Soitin kirkkoherranvirastoon uudelleen ja tilasin virkatodistuksen. Toisesta seurakunnasta se tuli kahdessa päivässä. Kun viikkoon ei tullut todistusta, ajattelin soittaa uudelleen ja kysyä tilanteesta. Ahdisti jo etukäteen, mutta sitä en arvannut, että puhelu raapaisi jotain, mitä en ajatellut tässä olevankaan. Vaikea näitä tunteita on eritellä. Miksi ahdistaa, miksi itkettää, häpeääkö tämä on? On vain niin vaikea soittaa ja pyytää paperia, jonka tietysti tarvitsen ja jonka olisi jo pitänyt tulla.

Haluaisin tietää kyyneleiden syyn. Miksi isän paperi- ja raha-asioiden hoitaminen on niin rankkaa?

Muita velvollisuuksia en nyt jaksakaan. Harrastukset ovat saaneet odottaa. Teen vain asioita, joista pidän. Onneksi olen lomalla.

Isäni hautajaiset

Hautajaisissa on monia tapoja ja protokolla, jota pitää noudattaa. Kuka laskee kukat ensimmäisenä? Missä kohtaa eronnut puoliso, lasten äiti, tulee? Kuka nousee ensimmäisenä arkun perään? Entä kuka ottaa vastaan lähiomaiselle tarkoitetun nyökkäyksen, jonka muut hautajaisvieraat esittävät kukkatervehdykset laskettuaan?

Valitsin kuvaa isästäni muistopöydälle kauan. Adresseja tuli vain muutamia. Ei ollut enää ystäviä. Nekin oli juotu. Mietin monien vaihtoehtojen välillä, laittaisinko adressipöydälle kuvan isästä lapsena, nuorena, nuorena aikuisena, aikuisena, alkoholistina, vanhuksena... Lopulta päädyin kuvaan, joka on otettu seitsemän vuotta sitten. Siinä isä seisoo itselleen tärkeässä lapsuudenmaisemassa ja katselee virtaavan kosken kuohuja.

Nykyaika tietysti mahdollisti senkin, että vieressä kiersi digitaalisessa kuvakehyksessä ne loput vaihtoehdot.

Hautajaisissa en itkenyt saavillista, niin kuin ajattelin. Oli kesän kuumin päivä. Pukeuduimme helteellä mustiin ja nautimme kappelin ja muistotilaisuuden viettopaikan viileydestä. Kaikista sukulaisista ei ollut kantajiksi. Onneksi isä oli niin pieni, ettei arkku painanut paljoa ja palkatuin apuvoimin asiat järjestyivät. Kun isää kannettiin pois, tuli hautajaisista tuttu kylmyys: nyt isää viedään viimeisen kerran.

Muistotilaisuus olisi ollut mahdollista viettää myös entisen poliisiaseman tiloissa. Olisihan siinä yksi jos toinenkin ympyrä sulkeutunut, kun isän kuolemaa olisi juhlittu tutussa paikassa putkassa. Lopulta olimme kuitenkin kahvilassa, joka on entisen pankin paksujen seinien viileydessä.

Isän kuoleman jälkeen olen ollut vapautettu tuntemaan puhdasta surua. Minun ei tarvitse ahdistua alkoholistin tapaamisesta, velvoituksista tai hänen asioidensa hoitamisesta. Voin puhtaasti surra sitä isää, jota minulla ei koskaan ollut. Sitä isoisää, joka hän olisi itsekin halunnut olla. Sitä ihmistä, jota en koskaan oppinut tuntemaan, mutta jota hänen sisarensa kyynelin kaipasivat.

Pappi kannusti keskittymään hyviin muistoihin. Sehän olisikin nastaa (sillä myös niitä on viljalti), mutta omien menetysten ja pelkojen läpikäyminen on vielä kesken, ja jokainen avaamani huono muisto opettaa minulle paljon itsestäni. Joten isä, aion muistella sinua pahalla. Anteeksi.

Alaisihin taivosihin

Isä on kuollut.

Isän tili käytetään hautajaiskulujen kattamiseen ja sen jälkeen velkojat jäävät nuolemaan näppejään. Kaikki on poispyyhitty, kaikki on anteeksiannettu. Ei velkoja, ei asuntoa, ei tavaroita, ei mitään.

Ihmisestä ei jää jäljelle mitään.

Tässä vaiheessa olisi hyvä alkaa tosissaan uskoa tuonpuoleisiin. Laittaisinko isän ajatuksissani kostona sinne manan majalle, että kärsipä siellä sitten. Vai pilvenreunalle kyttäilemään, että mihin ne tilillä olevat rahat käytetään. Tätini itki puhelimessa, että pelkää, ettei isäni pelastunutkaan. Vaikka ei olisikaan kyse ihmisen teoista, vaan Jumalan armosta.

Niin, ihmisestä jäävät tietysti muistot. Ovatko ne sitten kaikki anteeksiannetut kuoleman jälkeen, niin kuin velatkin?

*

Huomenna on hautajaiset. Ehkä sitten tulee se itku. Toivon niin. Kotona ehtii itkeä vähän, sitten joku perheestä häiritsee hyvin alkanutta tunnepurkua. On ollut synkkää jutella itkevien sukulaisten kanssa itse kylmän tunteettomana.

Kun yö on musta,
mustat puut
ja myrsky pauhaa täällä,
sen sydämestään unohtaa
et meidän järvein päällä
myös asuu henki jumalan
ja iäisyyden verho on aina auki sielulle
ken osaa löytää sen.

- CMX, A. W. Yrjänä