Kävin Johanna Kurkelan konsertissa ystäväni kanssa. Tapana on ollut itkeä Kurkelan konsertit alusta loppuun: tutuista ja tuntemattomammista syistä. Levyjä kuunnellessä ei tarvitse niin paljoa pillittää ja välillä on ärsyttävä lapsenääninen laulukin ihan kokonaan lakannut itkettämästä. Nyt kuitenkin meni melkolailla tunteisiin. Kolmannen biisin kohdalla (Sun särkyä anna mä en) penkkirivi tutisi minun kouristellessani tukahdutetun huudon ja itkun musertamana. Ja sitä rataa jatkettiin, seepraraidat naamassa.
Ilta saapuikin niin äkkiä
kirkkaana aamu nyt jo hämärä
Niin jäikin päivän matka lyhyeksi
Niin todella. Vaikka olin odottanut isän kuolemista, loppu saapui sittenkin äkkiä. Totta sekin, että isällä olisi ollut kaikki, mutta sen kaiken vei alkoholi.
Pahimmilleen fiilikset pääsivät kuitenkin biisissä, jonka nimeä en keikan aikana saanu mieleeni millään. Sehän oli "Prinsessalle". Ei isäni prinsessa ollut, mutta kun tätä kuuntelinkin nyt ihan toisesta kulmasta:
Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon.
Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen.
Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle.
Pelkäsikö isäni pimeää, kuolemaa? En ollut isän luona hänen kuollessaan. Olisiko pitänyt olla turvana, lohtuna? Jos isä pelkäsi kuolemaa, niin eikö se olisi tarkoittanut, että isä olisi halunnut elää. Jos isä olisi halunnut elää, se olisi tarkoittanut, että hänellä olisi ollut jäljellä rakkautta. Että hän olisi halunnut olla minun kanssani. Minun ja perheeni kanssa, minun pienten tyttöjeni kanssa. Ja sitä rakkautta ei ollut isällä.
Olin aika tuhoisissa fiiliksissä koko viikon. En olisi todellakaan osannut sanoa, että ehkä nämä keikanaikaiset ajatukset olivat taustalla, mutta siltä vaikutti, kun lopulta pääsin AAL-ryhmässä purkamaan fiiliksiä. Yhtäkkiä purskahdin itkuun, kun kerroin itkeneeni Kurkelan keikalla isäni kuoleman.
Tuosta ajatusketjusta tavoitan myös selkeästi sen, että minä en vieläkään ole hyväksynyt alkoholismia sairaudeksi. Tietopohjalta tiedän, että se ei ole tahdonalaisesti hallittavissa ja että pitkäaikainen käyttö saa aikaan muutoksia keskushermoston toiminnassa. Isällä aivot tuhoutuivat jo aikapäiviä sitten, hän oli työkyvyttömyyseläkkeellä. Ei hän ollut enää oma itsensä. Ei hänellä ollut enää valinnanmahdollisuutta. Mutta kuinka tunnepuolella en ole vieläkään tätä hyväksynyt: hylätyksi tuleminen on silti suurempi kokemus. Psyykologi kannusti minua vertaamaan ajatuskuvioitani siihen, että mitäpä jos isälläni olisi ollut dementia. Olisinko silloin armollisempi isääni ja itseäni kohtaan? Juu.
Viimeisen puolen vuoden aikana isä ei pystynyt kommunikoimaan. Jo sitä ennen tahto nousta sängystä, kävelemään tai syömään, oli kadonnut. Tahto elää. Isällä oli tahtoa käydä tupakalla edelliskesän hoitopaikassa. Se piti hänet hengissä ja antoi vielä viimeisen "vapauden kesän". Pelkäsikö isä kuolemaa silloin kun vielä tajusi asioista jotain? Siksikö hänen oli helppo luopua alkoholista muuttaessaan hoitokotiin?
Ymmärsiköhän isä, että olin yrittänyt antaa anteeksi jo vuosia, vaikka hän ei sitä koskaan pyytänyt?
Ethän pelkää pimeää.
