Ja sitten tulee kirjekuori Kelalta, eläkettä on maksettu ja verotusta varten tietoa. Olihan se kuori tietysti käynyt ensin edunvalvojalla. Veropäätöksen sain joulun alla soittamalla erikseen, ei sitä muutoin tullut. Ehkä sekin meni edunvalvojalle. Nämä rikat katkaisevat kamelin selkää.
Samana päivänä soi puhelin, lankanumero ja oman läänin alulla: joku virasto. Soitan takaisin, kun en ehdi vastata heti. Pankista päivää!
"Perunkirjoitus on tehty jossain muualla. Voisitteko toimittaa perunkirjan. Katsoisin, että onko tämä matkalasku nimetty siinä. Emme voi muuten hyväksyä tätä laskua maksettavaksi perikunnan tililtä."
No eihän siinä vittu tietenkään sellaista kohtaa ole, ei sellaista laskua pitänyt tulla! Saatana sitä kuumaa päivää, kesän ainoaa, etteivät sukulaiset jaksaneet tulla hautajaiskahveille. Olisi se raha kulunut siinä. En aio lähettää perunkirjaa. Keväällä on joka tapauksessa tulossa tieto jouluna maksettavista veronpalautuksista.
Joka kerta, kun nämä isän raha-asiat tulevat pöydälle, menen punaiseen hälytystilaan.
Miten mä olen niin saatanan tyhmä, etten saa näitä asioita hoidettua?
Miten mä tän nyt selvitän? Odotan sinne kevääseen tietysti. Sitten pitää soittaa sille perunkirjoittajalle. Kaveri vinkkasi, ettei tiliäkään saa välttämättä lopetettua, ellei sitä erikseen mainita perukirjassa.
Sitten perunkirjoitus aloitetaan uudestaan. Tai sitten kyselen niiltä velkojilta, että kiinnostaako raha. Toivottavasti ei kiinnosta. Mitenkähän sen todistan pankille? Voisinkohan mä saada edunvalvojan, joka sit hoitais nää?
Yritän miettiä mitä nää tunteet on. Avuttomuus, viha, kontrollin menetyksen pelko. Ah mä vaan haluan juoda aivoni pihalle, jäädä pois töistä, erota, hylätä lapset ja kaivautua hautaani. Mun suruni, mun kipuni, mun epäonneni. Ne on kaikki taatusti suurempia kuin sun, ja silti mun vaan pitää jaksaa. No en jaksa.
