Makaan ruokalan lattialla ja yritän pidätellä itkua. Johtaja sanoo, että älä nouse ylös, olen ihan valkoinen ja huulet siniset. Naurattaa, kun työkaveri luulee, että hän sanoi minulle jotain sellaista, mikä järkytti minua. Ei sentään. Tässä makaa menneisyyden möröt yhdessä märässä riepuläjässä.
Soitin aamulla oikeusaputoimistoon. En tiedä, mitä isän veronpalautuksilla pitää tehdä ja miksi perunkirjoittaja ei osannut ottaa niitä huomioon perunkirjoitusta tehdessä. En pysty soittamaan hänelle kolmatta kertaa ja kysyä mitä tehdä. Päätin, että haen avun oikeusaputoimistosta. Sinne olisi varmaan alunperinkin pitänyt ottaa yhteyttä. Sieltä ystävällinen virkailija kyseli, että miksi en ota yhteyttä perukirjan tehneeseen tahoon. Huoh. No miksi en?? En vaan pysty.
Mä tarviin apua.
Ja sitähän mä en pysty sanomaan. On niin kova paikka jo soittaa *oikeusaputoimistoon*. Apu. Mä pyydän nyt apua, kun mä soitan tänne. Mä en nyt pärjääkään ite ja yksin. Ja kun soitan, niin en pysty sitä selittämään.
Tää on niin pieni asia, jonka pystyn hoitamaan. Ja tää on niin suuri tunne, joka ei hoidu.
Se avuttomuus, se itku. Pyhä raivo pyörähti tunnekartalle takaisin sekunneissa. Se valui tuttuna ja turvallisena, mä niin tiedän tän tunteen ja tää on niin tuttua ja tää on niin mun osaamisaluetta. Mutta nyt mä tiedän, etten saa toimia sen tunteen alla. Mä osaan olla toisinkin, osaan olla rauhallinen ja välttää tän kiihtymysapteekin tuotteet. Mitä teen? Tänään yritin kieltää sen. Yritin pistää syrjään. Painaa piiloon.
Mä olin pari tuntia töissä. Se meni ihan hyvin. Sitten mä totesin, että olin niin heikoilla, että kun en saanut mukaani töihin yhtä nuorta, sain siitä hylkäämiskokemuksen. Mahtavaa. Nyt mennään herkillä.
Välituntivalvonta, aurinkoa ja raitista ilmaa. Pari kivaa tekstiviestiä. Pari hyppäriä edessä, tässä mennään.
Sit ruokalaan. Makaroonilaatikkoa ja vihreitä papuja. Istun pöytään, juttelen, eka haarukallinen. Ei saatana, nyt tää ei uppoa. Mä olen jo täynnä. Mä en saa nielaistua palaakaan. Vedän henkeä ja yritän uudestaan. Okei, nyt on tuttu tunne, olen kerran ennenkin ollut tässä tilanteessa vuosia sitten. Silloin kannoin tarjottimen pois ja menin itkemään varastoon. Lasken pään käsien varaan ja luen tyyneysrukousta "Jumala suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta..."
"Oletko sä kunnossa? Pyörryttääkö sua?" vararehtori istuu vieressä ja keskeyttää mun rukouksen. Ei, ei mua pyörryttää henkisesti. Muuten ihan jees. Tai no mitä nyt se, että maailma vääristyy.
Makaan ruokalan lattialla ja yritän pidätellä itkua.
***
Oma työnsä on avun hakemisen kanssa. En soittanut työterveyteen. Huomenna sitte. En meinannu ees lähteä töistä pois. Söin sentään loppuun neuvotteluhuoneessa.
Puoltoistatuntia istuin ja latailin. Johtaja laittoi työkaverin vahtimaan mua. Nyt mä oon kotona ja yritän ymmärtää. Tytär toi mun vanhan unilelun, että auttaisko tää. Toinen makaa mahan päällä ja nauraa sille, että mä hengitän ja se kohoilee hengityksen tahdissa. Mun isä on kylmä ja kuollut eikä mua naurata.
