Luulin, että olin saavuttanut blogihuippuni. Lukijoita, blogilahjoja, kutsuja elokuvien ennakkonäytöksiin. Ajattelin blogin alasajoa, sillä se tuntui vievän aikaa, vaikka kuvien ja tekstien kanssa olen toiminut tulos ja ulos -periaatteella. Kirjoitan, kuvaan ja painan enteria sen suurempia miettimättä. Tälläkin tavalla kuluu aikaa turhaan koneella istumiseen. Toisaalta tuntuu kuitenkin olevan vielä asioita, joista haluan kirjoittaa terapiahengessä. Tätä kirjoittaessani huomaan kuitenkin yhä uudelleen, että vaikka kuvailen tapahtumia, on minun vaikea kuvailla tunteitani. *muoks muoks*
Ennen joulua sain pari päivää luksuslomaa. Olin kotona yksin. Käytin ajan lähestulkoon sataprosenttisesti itkemiseen. Yksi itkunaiheista oli lopullisuuden vaikutelma. Kun isäni nyt on vuodeosastolla, ei elämässä ole enää mitään tavoiteltavaa. Ei ole enää viinanjuontiakaan tiedossa. Mitä odottaa nyt? Eikö kaikki ole loppu?
Vuoden kiertyessä loppuunsa mietin myös tämän vuoden tapahtumia. Mistä se kaikki alkoi? Siitä, kun kotihoitaja kertoi viestittäneensä isännöitsijälle kämpän kunnosta. Pelkäsin, että tulee häätö ja isä muuttaa meille. Soitin isännöitsijälle, joka kertoi vuokrarästeistä. Suoramaksun päättymisen jälkeen vuokrat olivat jääneet maksamatta, vaikka isännöitsijä kertoi lähettäneensä useamman laskun.
Adrenaliini kimposi kattoon ja istuin rattiin. Tärisin matkan ja vielä enemmän kämpillä. En ollut siellä oikeastaan sisällä käynyt vuoteen kahteen, hakenut vain isän ovelta mukaan kahville. Kämppä haisi kuselta ja paskalta, eikä siellä tehnyt mieli olla. Ruokaa oli mätänemässä jääkaapissa, lattioilla ja pöydillä. Isästä oli ihan hyvä ajatus pitää nakkipakettia pari viikkoa pöydällä. Kun pidätyskyky oli kadonnut, tuli lierua puntista kenkään sukkaan lattialle.
Löysin ensimmäisellä reissulla metrin korkuisen pinon avaamattomia kirjekuoria. Ne olivat laskuja perintätoimistoilta, ulosottokirjeitä. Käräjäoikeus. Herrajumala, käräjäoikeus, kuinka paljon ulosotossa olisi saatavia?! Pakotin ukon jaloilleen ja ajoin hänet pankkiin. Olin levittänyt takapenkille muovifroteen, jolla lapseni oli harjoitellut yökuivaksi. Kerran jo olimme aiemmin autonpenkin joutuneet pesemään.
Pankin ovella jouduin taluttamaan isääni. En muista, milloin olisin viimeksi koskenut häneen. Ja miltä se tuntui? Okei, raahaan kävelykyvytöntä alkoholistia nyt saatana viimeinkin hoitamaan raha-asiansa, ja kesken sen kovan vimman täytyykin yhtäkkiä tuntea sääliä ja rakkautta. Murentavaa. Olin ollut täynnä pyhää vihaa, raha-asiat hoidetaan jumalauta, ei jätetä tällä tavalla leväälleen. Tarkoitus oli laittaa vuokrat maksuun, mutta päädyinkin hallinnoimaan tilejä pankkitunnuksilla. Isä istui pankin ilmastoidussa hallissa nahkasohvalla ja haisi paskalta. Ystävällinen virkailija ei maininnut mitään, mutta kehui isäni kaunista käsialaa, joka on säilynyt, vaikka enää hän ei osaa hiirtä piirtää. Rukoilin mielessäni, että hän näpyttelisi konettaan nopeampaa, ettei isä ehtisi kusta alleen.
Soitin isännöitsijän kämpille katsomaan kämpän kuntoa ja sopimaan siivouksesta. Isännöitsijä epäröi, sillä hän kertoi pelkäävänsä isääni: huutoa, sättimistä, kiroilua. Isäni rähisi isännöitsijälle kuin nurkkaan ahdistettu eläin. "Sinun on hyvä asua tässä, eikö olekin?" Seisoin avokämmenin, puhuin rauhallisesti, käytin kaiken taitoni. Yritimme sopia järjestelyistä, joilla hän pystyisi edelleen asumaan kämpässään. Tyynnyttelin isännöitsijää, jolle tilanne oli mennyt tunteisiin. Meikä hoitaa. Ihan kaiken.
Minun tehtäväkseni jäi siis etsiä siivousfirmaa, joka ottaisi vastaan kaatopaikan siivoamisen. Ei ollut helppo tehtävä... Sellaista firmaa ei löytynyt ainakaan niissä aikarajoissa, jotka isännöitsijä asetti. Isännöitsijä, joka oli ottanut itseensä isäni rähinän, kosti huudon ja solvaukset tilaamalla kämppään terveystarkastajan. Se oli hyvä kosto, sillä sen jälkeen kaikki alkoi selvitä.
Siitä se kaikki alkoi. Ilmoitin, etten maksa penniäkään vuokria, ennen kuin koko velka on selvillä. Aloin laskea yhteen velkojen määrää kauhusta täristen ja itkien. Säilytin löytämiäni laskuja hajutiiviissä muovipussissa terassilla ja käsittelin niitä muovihanskat kädessä. Soittelin epätoivoisena ja turhautuneena siivousfirmoja. Menisi vielä päiviä, ennen kuin isännöitsijän tilaama kostodelegaatio laittaisi asiat reilinkiin. Sillä välillä ruokapalvelu ei enää suostunut toimittamaan ruokaa, koska palautuneissa laatikoissa oli sontaa. Siivousfirmat eivät halunneet tehdä siivousta asuntoon, jonka lattialla on sontaa ja biojätettä. Pyysin kotihoitoa selvittämään siivousfirmaa ja he antoivat sähköpostiosoitteet sosiaalitoimeen, jos haluaisin heitä pyytää auttamaan. Heidän mielestään isäni oli pirteä ja hyvinvoiva. Aivan aivan haistakaa... Joka käänteessä sähköpostiin kilahti posti, ja sykkeet nousivat jo lähettäjien nimiä lukiessa. Taas sossu, taas kotihoito, taas isännöitsijä. Eikä niillä mitään mukavaa asiaa ollut.
Ja meikä tilttaili.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti