Kun olin teini-ikäinen, kävin paljon partioleireillä. Yöt valvottiin ja tuijotettiin salaa ihania poikia. Sunnuntaina hiippailin kotiin ja yläkerran huoneeseeni hipihiljaa, ettei humalainen/krapulainen isä herää. Menin usein nukkumaan tunniksi tai pariksi väsymystä pois. Kerran sellaisten unien jälkeen äiti kysyi, että olinko kuullut mitään. Mihin olin herännyt?
En tiennyt, joten äiti näytti vanhempien parisängynpäätyä. Siinä oli reikä, jonka halkaisija oli muutaman sentin. Seinässäkin oli tuhoa. Isä oli ampunut siihen. Oliko se yrittänyt ampua itsensä, mutta heilauttanut viime hetkellä pään sivuun? En tiedä.
Tämä muisto tuli mieleen, kun yhtenä aamuna postilaatikkomme oli räjäytetty. Minun unessa ollessani. En ollut kuullut mitään. Ensin nauratti klassikkotemppu, mutta sitten tapahtuma siirtyi tuon muiston päälle ja turvattomuuden tunne syntyi tuoreena.
Enkö osaa yhtä postilaatikkoa vahtia? Ja enkö osaa yhden postilaatikon räjäytyksestä selvitä ilman, että pitää vetää AAL-kortti pöytään?
Kissakin oksentaa verta. My feelings exactly.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti