Mulla on lomaviikko. Se alkoi unella, jossa lapseni olivat saaneet äidiksi edunvalvojan. Minulle tuli maistraatista kirje, etten ole enää lasteni äiti, että olen luovuttanut kaiken äitivastuun viranomaisille. Mietin, että miksi olen niin mennyt tekemään. Olin murtunut, itkin kauhuissani. Sitten muistin, miten huono äiti olen lapsilleni ja ajattelin, että varmasti tämä on heidän hyväkseen ja allekirjoitin paperit.
Seuraavana aamuna sain soiton: M-serkkuni on kuollut. Hänen äitinsä on se sama rakas täti, jonka kanssa isäni asioita hoidin isän muuttojen keskellä. Se sama täti, joka tuli satojen kilometrien päästä tapaamisiin sopimaan isäni hoidosta. Täti, joka itki rakkaan pikkuveljensä menetystä hautajaisissa.
M-serkun muistan lapsuudestani: aikuisiälläni tapasimme vain muutamia kertoja. M-serkku oli elämäniloinen, villi, hullu ja hauska. Paras muistoni hänestä liittyy kirkkaan pinkkiin kynsilakkaan, jonka sain häneltä. Oli ihana kesä, hän lakkasi pienet tytönkynteni käydessään. Hän antoi lakkapullon minulle, kun niin riemastun ihanista kynsistäni.
Näin M:n viimeksi isäni hautajaisissa. Nuoruus ja kauneus olivat kuihtuneet pois. Päällä oli kaapuja, nilkoissa pinkeät jänteet. M sairasti anoreksiaa. M kuoli anoreksiaan.
Samaa mielen tahtoa, kuin isälläni? Vai samaa heikkoutta?
Miksi M:llä ei voinut olla edunvalvojaa ruokailussa?
Koska olen vastuussa kaikesta, välitön ajatukseni oli, että miksi minä en puuttunut. Miksi minä en sanonut ja auttanut. Yhdet yöunet. Toiset ja kolmannet yöunet M:n läheisten miettimisessä. Tyttären.
Soitin surun murtamalle tädilleni. Hän pahoitteli, ettei ollut kiittänyt lähettämistämme kukista.
Boom. Mä en tuu ikinä olemaan pahoillani tollasesta. Mä oon niin hiivatin nuuka, mä en todellakaan anna omastani. Esim. joulu on saamisen, ei antamisen juhla. Mä en antaisi kynsilakkaani. Mä valvon etuni tarkkaan. Ja mun asiat on tärkeemmät kuin toisten. Mä. Minä. Mun edut. Boom.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti