Sain sen kirjekuoren lopulta suljettua. Sisällä on matkalasku isäni asioiden hoitamiseen liittyen. Osoitin kirjeen pankkiin perikunnan tililtä maksettavaksi. En muista enää, kirjoitinko siihen nimeni alle. Jännitti niin. Tilille jää enää muutama kymmenen senttiä. Sitten odotellaan kevään veroehdotusta, onko jotain palautusta tulossa.
Ihan samoilla tasoilla ei synny ahdistusta kuin syksyllä. Olen myös osittain hyväksynyt ajatuksen, että tili saadaa jäädä ikuisiksi ajoiksi roikkumaan. Tai että keväällä soittelen velkojat läpi. Että isän asiat eivät koskaan tule päätökseen.
Ehkä se on tämän kaiken ydin. Tulen aina olemaan alkoholistin lähimmäinen. Nämä asiat eivät väisty minusta, vaikka oppisinkin niiden kanssa toimimaan. Välillä menen päättömäksi, vaikka yritän sitä välttää. Vaikkapa tänään, kun en kestänyt ajatusta, että pitää pelata lautapeliä lasten kanssa. Lopulta rauhotuin, pelasin. Hävisin, en suuttunut.
Traumaattiset tapahtumavuodet ovat nyt ohitse. Uutta vuotta mennään. Tavallaan jotain on kuitenkin päättynyt.
***
Edit 24.1.2016
Suljin kyllä sen viimeisen kirjekuoren. Postitin. Kolmen
päivän kuluttua tajusin, ettei laskussa ollut laskuttajan nimeä tai
tilinumeroa. Tai oliko siinä nyt mitään oikein. Onneksi yhdellä soitolla
sain asian selvitettyä ja loisteliasta palvelua. En itkenyt virkailijan
vuoksi, puhelun jälkeen itkin omiani.
Tuleeko itkuista loppua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti