Minulle oman kodin rauha on pyhä. Koti on edustanut minulle rauhaa silloinkin, kun siellä todellisuudessa oli uhkaa. Vielä parikymppisenä heräilin yöllä uniin, joissa kuului etäistä humalaisen rähinää, ovi kolahti tai mies rymähti rappukäytävään. Näistä unista heräilin sydän pamppaillen ja lapsuuden äänet korvista hitaasti haihtuen.
Niinpä kämppikseni saivat tuta täyden raivoni, kun kömpivät baareista aamuöisin kotiin. Minun kotonani eivät jumalauta humalaiset möykkää! Nyt maate ja turvat kiinni! Tämä on minun kotini.
Omasta kodistani pidin kiinni myös silloin, kun olisi pitänyt lähteä pakoon todellista uhkaa. Viimeiset viikot ennen vanhempieni avioeroa asuimme tuttavan asunnossa, sillä kotona ei ollut turvallista. Tapetuksi tulon pelossa äitini halusi väistää, mutta minä halusin olla kotona. Istuin pelaamassa Mariota ja annoin äitini ja enoni sanojen valua pitkin murrosikäisen kovaa pintaa. Lopulta suostuin, koska vaihtokauppassa sain lintsata päivän koulusta. Sitten muutin väliaikaisesti isoäitini luo.
Kodin rauhasta ja koskemattomuudesta tuli tärkeää. En tietenkään ole ainoa suomalainen, jolle oma torppa on tärkeä. "Mihin sitä ihminen kodistaan lähtis?" kysyi mummoni, kun vanhainkotiin vietiin. Ja niinpä suunnitelma peruuntui viime metreillä.
Isälläni ei ole nyt omaa kotia, eikä tule sellaista koskaan enää saamaankaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti