Isä kuoli viime yönä neljän jälkeen. Kuume oli korkea, eikä isä ollut enää tullut tajuihinsa.
Raamatussa sanotaan, että: "Surussaan on jokainen ihminen yksin." Se kuulostaa murheelliselta erakoitumiselta tällaisen surun kohdatessa, mutta on oikeastaan minulle lohduttava ajatus. Minulla oli yksilöllinen suhde isääni, eikä kukaan muu ole voinut kokea samaa ihmissuhdetta. Olen surussani yksin.
Serkkuni lähetti osanottonsa ja kertoi, että hänellä on lapsuudesta monia mukavia muistoja isästäni, tätinsä miehestä. Uskon sen, minustakin lapsuuden kesämme olivat aivan huippuaikoja uintireissuineen, mökkeilyineen ja toistensa seurasta nauttivine aikuisineen.
Mutta osaako serkkuni ottaa osaa suruuni? Ei varmastikaan. Huolimatta lämpimpistä väleistämme, lapsuuteni alkoholistin lapsena ei ole tullut ehkä koskaan puheeksi. En varmaan ole kertonut öistä, jolloin heräilin portakoissa kaatuilevan isäni örinään. Tai painostavasta ilmapiiristä torstaisin. Tai piilotelluista viinapulloista. Tai viinan poiskaatamisesta ja teellä tai vedellä jatkamisesta.
Voiko silloin todella esittää osanottonsa? Että ottaa osaa minun suruuni? Ehkä voi kertoa omasta surustaan. Ja hei, sitä en oikeasti halua kuulla. Minä en halua kantaa sinun suruasi, tässä omassa on nyt ihan tarpeeksi.
Äidilläni on hautaustoimisto. Hän kantaa kyläläisiä hautaan yksi toisensa jälkeen. Tuttuja, ystäviä, naapureita. Hän sanoi aikoinaan, että esittää osanottonsa, jos todella kokee surua. Muutoin hän esittää surunvalittelunsa.
Näitä sanoja käytetään silloin, kun omille tunteille ei ole todellisia sanoja. Niitä hetkiä, kun olisi helpompi ottaa kädestä ja olla. Joten otitpa osaa tai esität surunvalittelusi, ymmärrän kyllä.
Mutta osaisinpa surra. Olisi sulla mihin ottaa osaa.
En vaan ole vielä valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti