Niin, en ole valmis suruun tai isäni kuolemaan. Sehän on ihan naurettava väite. Olen odottanut isäni kuolemaa 20 vuotta.
Kun vanhempani erosivat, isäni alkoi ryypätä toden teolla. Kaksin käsin. Ämpäriin ei huku -meiningillä. Putkessa. Rännissä. Kaikki kuvailut käyvät. Äitini totesi tuolloin, ettei tuolla tavalla kukaan hengissä kauaa pysy.
Paitsi meidän isä.
Odotin isän kuolemaa ihan tosissani. Valitsin muistosanat haudalla lausuttaviksi jo 15-vuotiaana (tiedän tämän siitä, että ne ovat CMX:n yhden kappaleen sanat ja bongasin rivit heti tuoreeltaan - Rautakantele on julkaistu 95). Ostin reilu parikymppisenä mustan mekon, jota voisin pitää hautajaisissa. Viimeiset vuodet olen säikähtänyt jokaisena kertana, kun työpaikan pihassa on ollut poliisiauto - ovatko ne nyt tuomassa kuolinviestiä?
Joten ihan yllätyksenä ei soitto tullut.
Olin tähän ihan valmis.
Paitsi en ollutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti