Miten valtava voima häpeällä onkaan. Ja mistä se aina putkahtaakin.
Tänään, kun jouduin soittelemaan isäni viimeisimpään seurakuntaan jo kuukauden haussa olleen virkatodistuksen perään, lopetin puhelun pikaisesti itkeäkseni häpeääni.
Kolme viikkoa sitten, kun isä nostettiin arkkuun ja vietiin ruumishuoneelle, kävimme häntä katsomassa. Samalla kävin seurakunnan kirkkoherranvirastossa pyytämässä virkatodistusta. Ei sitä kuulemma odotellessa saa. Jätin osoitteeni ja tilasin sen kotiini. Puhelin soi heti lähdettyämme: jos tarvitsisin pankkia varten todistuksen, sen saisinkin heti. Virkailija lupasi tuoda todistuksen minulle ja niinpä treffasimme paikallisella kirppiksellä.
Kävin hoitamassa pankkiasioita paikallisessa konttorissa, jossa palvelu oli erinomaista. Viikon parin kuluttua lähetin tuon saman saamani todistuksen kopion perunkirjoittajalle. Hän soitti takaisin: paperissa lukee, että isäni elää. Sillä ei siis voisi hoitaa muita pankki- tai mitään asioita ylipäätään, mitenkähän oli pankissa koko lappu mennyt läpi. Ehkä silloin todisteena oli järkyttynyt olemuksemme. Havahduin, ettei posti ole tuonut virkatodistusta.
Soitin kirkkoherranvirastoon uudelleen ja tilasin virkatodistuksen. Toisesta seurakunnasta se tuli kahdessa päivässä. Kun viikkoon ei tullut todistusta, ajattelin soittaa uudelleen ja kysyä tilanteesta. Ahdisti jo etukäteen, mutta sitä en arvannut, että puhelu raapaisi jotain, mitä en ajatellut tässä olevankaan. Vaikea näitä tunteita on eritellä. Miksi ahdistaa, miksi itkettää, häpeääkö tämä on? On vain niin vaikea soittaa ja pyytää paperia, jonka tietysti tarvitsen ja jonka olisi jo pitänyt tulla.
Haluaisin tietää kyyneleiden syyn. Miksi isän paperi- ja raha-asioiden hoitaminen on niin rankkaa?
Muita velvollisuuksia en nyt jaksakaan. Harrastukset ovat saaneet odottaa. Teen vain asioita, joista pidän. Onneksi olen lomalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti