Hautajaisissa on monia tapoja ja protokolla, jota pitää noudattaa. Kuka laskee kukat ensimmäisenä? Missä kohtaa eronnut puoliso, lasten äiti, tulee? Kuka nousee ensimmäisenä arkun perään? Entä kuka ottaa vastaan lähiomaiselle tarkoitetun nyökkäyksen, jonka muut hautajaisvieraat esittävät kukkatervehdykset laskettuaan?
Valitsin kuvaa isästäni muistopöydälle kauan. Adresseja tuli vain muutamia. Ei ollut enää ystäviä. Nekin oli juotu. Mietin monien vaihtoehtojen välillä, laittaisinko adressipöydälle kuvan isästä lapsena, nuorena, nuorena aikuisena, aikuisena, alkoholistina, vanhuksena... Lopulta päädyin kuvaan, joka on otettu seitsemän vuotta sitten. Siinä isä seisoo itselleen tärkeässä lapsuudenmaisemassa ja katselee virtaavan kosken kuohuja.
Nykyaika tietysti mahdollisti senkin, että vieressä kiersi digitaalisessa kuvakehyksessä ne loput vaihtoehdot.
Hautajaisissa en itkenyt saavillista, niin kuin ajattelin. Oli kesän kuumin päivä. Pukeuduimme helteellä mustiin ja nautimme kappelin ja muistotilaisuuden viettopaikan viileydestä. Kaikista sukulaisista ei ollut kantajiksi. Onneksi isä oli niin pieni, ettei arkku painanut paljoa ja palkatuin apuvoimin asiat järjestyivät. Kun isää kannettiin pois, tuli hautajaisista tuttu kylmyys: nyt isää viedään viimeisen kerran.
Muistotilaisuus olisi ollut mahdollista viettää myös entisen poliisiaseman tiloissa. Olisihan siinä yksi jos toinenkin ympyrä sulkeutunut, kun isän kuolemaa olisi juhlittu tutussa paikassa putkassa. Lopulta olimme kuitenkin kahvilassa, joka on entisen pankin paksujen seinien viileydessä.
Isän kuoleman jälkeen olen ollut vapautettu tuntemaan puhdasta surua. Minun ei tarvitse ahdistua alkoholistin tapaamisesta, velvoituksista tai hänen asioidensa hoitamisesta. Voin puhtaasti surra sitä isää, jota minulla ei koskaan ollut. Sitä isoisää, joka hän olisi itsekin halunnut olla. Sitä ihmistä, jota en koskaan oppinut tuntemaan, mutta jota hänen sisarensa kyynelin kaipasivat.
Pappi kannusti keskittymään hyviin muistoihin. Sehän olisikin nastaa (sillä myös niitä on viljalti), mutta omien menetysten ja pelkojen läpikäyminen on vielä kesken, ja jokainen avaamani huono muisto opettaa minulle paljon itsestäni. Joten isä, aion muistella sinua pahalla. Anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti