Kirjoitin viimeksi, etten oikein päässyt sen tunteen päälle, mikä tuli soittaessa isäni asioita. Sain kiinni siitä. Se on: NÖYRYYTYS.
Hyvä jatkokysymys on, että miksi nöyryytys? Miten tämä niin epäreilua on? Miksi tämä minua niin loukkaa? Miksi koen itseni niin arvottomaksi? Ei ole ensimmäinen kerta, kun tiedän, että tämä tunne tai sana tai mikä tahansa on oikea kuvaus, vaikka en heti pääsekään selville, että miksi niin on. Isäni paperi- ja raha-asioiden todella haastaa kaikki selviytymiskeinoni. Mutta miksi?!
Sitä häpeän jatkettahan tuo nöyryytys on. Olisin kai terve, jos häpeänkokemukseni olisi normaali. En kai tässä blogia kirjoittelisi. En kai purskahtelisi itkuun perunkirjoituksessa, kun papereissa lukee, että isäni on perinnön jättäjä. Ja tämä on perintö: velka. Ja tämä on perintöni: hoida nämä velat. Kanna se häpeä, kun isäni ei sitä tehnyt.
Sain monta neuvoa (täysin hyvää tarkoittaen. En vain ole niitä valmis vastaanottamaan..), ettei häpeä ole minun. Olisinpa niin terve, ettei häpeä tuntuisi sitten niin voimakkaana minussa. Tuo tunne ei vähene järkeistämällä yhtään tällä kertaa. Pääsen hienosti tässä sellaiseen kokemukseen, että vaikkapa tasa-arvoisen avioliiton vastustajille ei varmaan järkeistelyt auta, kun tunnekokemus on niin vahva. Varmaan ajan mittaan järki voi vaikuttaa tunteisiin. Olen itse vahvasti sitä mieltä, että niin on ja niin pitää olla, koska muutoin toimisimme ihmisinä todella impulsiivisesti ja ääliömäisesti koko ajan.
Lähdin perunkirjoituksesta itkien. Perheeni oli vangittuna samaan autoon kanssani puoli tuntia ja pelkäsi rajua itkuani.
Myöhemmin tyttären kompuroidessa ja itkiessä, lainasin vanhaa pohjalaisten viisautta: "Ei voi tehdä kipeää, jos ei tule verta." "No miksi sitten sinä itkit niin paljon perunkirjoitusta?!" Truu dat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti