Tajusin viime vuonna olevani pessimisti. Luulin olleeni optimisti ja elämän häikäilemättömän julma raastinrauta. Elämä on mitä on, mutta minä näen siitä viat ja kurat. Syteen menee ja sutta tulee.

Kannattaisiko pinnistellä positiivisemmaksi ihmiseksi? Nähdä hyvyyttä ja kauneutta? Seuraan sellaisia blogeja, joissa näytetään harmoniaa ja eteerisyyttä. Yritän tajuta sitä. Samalla elämä tuo eteen kusta ja paskaa, yleensä kirjaimellisesti. Mietin kesällä, että ryhtyisin bloggaamaan elämäni sontaosuudesta. Silloin oli viljalti, mistä ammentaa tekstiä. Eivätkä aiheet ole elämästä vieläkään loppuneet.

Tai tietysti ne loppuu. Mutta katsotaan nyt, kauanko suoli sylkee ennen kuin päätän itsekin asetella männynkävyt mätsäävän pöytäliinan päälle ja otan niistä kuvia verkkokirjoituksiini.

Ja sitten vielä minusta. Siis lisää, koska kaikki muukin oli tähän asti minusta. Mahtava formaatti tämä blogi. Minäminä. Minä olen 34-vuotias. Minulla on kissoja. Olen kahden vaippaikäisen huoltaja, isäni ja lapseni. Olen akateemisesti koulutettu nyrkkeilysäkki. Säätelen tunne-elämääni yksinomaan musiikinkuuntelulla ja nykyisessä elämäntilanteessa keskittyneeseen kuunteluun on mahdollisuuksia harvoin. Vihaan olkani ylitse lukijoita, kadehdin kaikkea taituruutta ja kiinnyn ihmisiin hyvin hitaasti.

Voiko blogillani olla viihdearvoa?