Oman edun valvoja

Kokovartalofiilisblogi on koskettanut minua viime viikkoina monesti. http://kokovartalofiilis.wordpress.com/2014/11/22/alkoholistin-aikuinen-lapsi-elakelaisvirtahevoista/

Puoli vuotta sitten tätini soitti minulle ja hänen hätänsä isäni hengestä säikäytti minutkin. Isän asunto oli niin kelvottomassa kunnossa, että siellä ei olisi terveellistä asua. Tuosta puhelusta lähti vyörymään isäni asioiden hoitopallo. Minä olin ainoa koppari.

Isäni asunto meni asumiskieltoon. Minun piti etsiä siivousfirmaa. Minun piti ohjata siivoojien työtä. Minun piti etsiä henkilökohtaiset, säilytettävät tavarat asumiskieltoon asetetusta kämpästä. Minulle selvisi hänen vuokrarästinsä, velkansa ja ulosottonsa. Velkaa ei tehdä, niin minulle on opetettu. Googlailin velkaa, perintää ja ulosottoa. Soitin velkaneuvontaan. Muutin isää hoitopaikasta toiseen. Hänen pelokas, hylätyn lapsen katseensa seurasi minua, kun jätin hänet yksin hoitokodin sohvalle.

Samalla piti hakea lapsen hoitopaikkaa, vierailla päiväkodissa, valmistella omaa työhönpaluuta. Minä en ole emoihminen. Minä hoidan asioita, en ihmisiä. Tunnekuohut olivat valtavia. Itkin laskukasan äärellä hillitsemättömiä pätkiä, jotka pelottivat lastani. Yritin pysyä istuallani tietokoneen takana laskuja maksaessa, etten lähtisi juosten lapsen perään, vain ärjymisellä, kiroamisella ja itkulla yritin pitää hänet kaukana, etten kävisi käsiksi.

Laskujen maksaminen veti minulta melkein tajun, niin äärimmilleen minua siinä vietiin. En tiedä miksi, mutta niihin tuntui kulminoituvan kaikki se paska. Siis myös se kirjaimellinen paska, jota asunnon lattialla oli ollut. Haju nousee välillä unissa mieleen. Ajoin kerran paljasjaloin kotiin isäni asunnolta, kun jouduin jättämään kengät taloyhtiön roskapönttöön poislähtiessä.

Isännöitsijä lähetti tiedon isäni asunnon korjausmaksusta. Noin 15 000 - 20 000e. Sellaista laskua en halunnut nähdä.

 Kun keväällä alkanut hoitopallon kieriminen alkoi hidastua, valmistui oikeuden päätös edunvalvojasta. Siihen mennessä olin jo lähes tyyni maksaessani isäni laskuja, hoitaessani hänen asioitaan, hakiessani asumistukia ja hoitorahoja. Mutta en ollut ollut valmis omaishoitajaksi. En ollut valmis ottamaan roolia, jossa käännän kaiken kokemani vahvuudeksi. Olin kuitenkin valmis tyttären rooliin. Olen valmis vierailemaan isäni luona. Kysymään, että onko laitoksen ruoka maistunut.

Tiedän niitä ihmisiä, jotka nousevat kokemansa yläpuolelle ja pystyvät hoitamaan ihmistä, jonka olisi pitänyt olla hoivan antaja. Aikanaan. Ja myös nyt, omille lapsenlapsilleen. Minä ajattelin, että kun kerran nekin pystyvät, ja niillä oli rankempaa kuin minulla, niin miksi minä en nyt pysty tähän. Miten huono minä olenkaan. Olisi minun pitänyt pystyä! Sitten saapuu postissa vielä yksi lasku:

Yhdeksäntoista euron lasku saa minut sijoiltani. Itken, koska en jaksaisi edes laittaa tätä takaisin kuoreen ja lähettää edunvalvojalle. Näytän keskisormea tuuleen. Harmi kun on rukkaset kädessä.

Yhteiskunnan on pakko vastata minunlaisteni lasten apuna alkoholistivanhempiensa hoitoon. Toiset, ne vahvemmat, hoitavat vanhempansa, paskatkin vanhempansa. Minä en siihen pystynyt. Minun lapseni eivät saa joutua uhreiksi. Siksi minä sanon ei. Minä en kestä edes 19 euron laskua.