Minulla on sielussani ikkunaton varasto, johon tallentuvat
turhat muistot, unohdettavat asiat ja ranskan subjunktiivin verbintaivutusmuodot.
Siellä hyllyllä on myös laatikko, jossa lukee ”Isä”. Ja toinen, jossa lukee ”Lasinen
lapsuus”. Voin hyvin kertoa sinulle, että sellaista minulla on, eivät ne
salaisuuksia ole. Silti en niistä kerro sen enempää, laatikoiden kansia ei
availla. Tiedän niiden joskus vaikuttavan minuun. Mutta olen tehnyt niihin
eron, niitä ei ole minun elämässäni.
Isälaatikon kannen voi avata puolen tunnin vierailua varten.
Sen verran kestän avointa yhteyttä menneeseen. Lasisesta lapsuudesta kerroin
kerran työpaikan taukohuoneessa. Myöhemmin ystävä sanoi, etteivät kaikki olleet
siitä valmiita kuulemaan. Hänen tarkoituksensa oli aidosti tukea minua ja
kertoi, että on läsnä ja kuuntelee, jos niin haluan. On kuitenkin ihmisiä,
joiden silmiin ja korviin ei sellainen puhe sovi. Niitä asioita ei ole olemassa
tai ne eivät imagoon sovi, työpaikkani tai minun.
Viime kesänä hyllyt romahtivat alas ja isälaatikon sisällys
pääsi vapauteen. Lasinen lapsuus löytyi jälleen. Ja minä kiroilin. Eikö se
isäperkele pysy siellä laatikossa, hyllyllä, ruodussa kurissa ja kontrollissa. Siellä
kuolleissa muistoissa. Ei tässä päivässä! Minä selvisin! Minä pärjään! Pakkasin
tavaraa rikkonaisiin laatikoihin ja nostin laatikoita takaisin hyllylle.
Mutta eikö helvetti sieltä alkanut valua tavaraa lattialle.
Yhtäkkiä media oli täynnä alkoholia. Laatikon kantta läpsyteltiin yhtenään
auki. Kävin itsekin narkkaamassa sieltä nousevaa angstia, draamaa, uhriuttani,
kiukkua, huonoa vanhemmuutta.
Ja nyt kaikki on levällään. Kaikki vaan itkettää, vaikea
erottaa väsymystä, tunnetta ja ajatusta. Mä en todellakaan tiennyt, että olen
niin kesken. Mä haluan parantua heti. Mä en halua sellaisia laatikoita, jotka
saa mut niin sekaisin. Miten mä edes voin olla niin sekaisin, kun eihän se
lapsuus nyt niin paha ollut! Että kehtaan valittaa. Hävettää sellainen! Ei
mitään käytöstapoja, ei kuulu imagoon! Älä puhu! Älä tunne! Älä luota!
Pullopostia lapsuudesta –sarjassa kertoi tarinansa Heidi. http://areena.yle.fi/tv/2430518 Kiitos, Heidi. Kiitos, kun jaoit tarinasi. Olen sinulle kateellinen, että
olet tajunnut setviä elämäsi ennen lapsesi syntymää. Että olet tajunnut
tulevasi perheestä, jossa on toimintahäiriö. Ja että ehdit muuttaa toimintaasi,
ennen kuin siirsit sen enempää eteenpäin. Henkilökohtaisesti ei kai ole koskaan
liian myöhäistä parantaa lapsuuttaan, mutta omien lasteni varhaislapsuuden
ehdin jo pilata.
Mulla on nyt kolmas lapsi, joka vaatii eniten huomiota koko
katraassa. Se olen minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti